Pois
Leena Härkönen: Lähestyvä kuolema. Sairaanhoitajien Koulutussäätiön julkaisu. WSOY 1989.
Anne Fried: Lempeän kuoleman tyyssija. Raportti saattohoidosta. Suom. Oili Suominen. Otava 1988. 

KUOLEMISEN AMMATTIAUTTAJAT

Isäni maatessa kolmenkymmenen muun potilaan joukossa nesteet niin housuissaan kuin keuhkoissaan ajattelin hänen pitkää alamäkeään maineensa kukkuloilta tähän virtsanhajuiseen unohdukseen, yhtenä jumalan sotilasreppanana pyjamavormussaan kohtalotovereidensa joukossa sänkynsä ojennuksesta katse jo kohti Suurta Komentajaa. Katselin hoitajia, sellaisia kuin kaikissa sairaaloissa ovat; mahdotonta ja raskasta työtään tekeviä tyttäriä, niittomiehen touhuista liiemmälti järkyttymättömiä.

<>

Hospice on saattokoti, kuolevien hoitoon erikoistunut hoitopaikka. Jos Leena Härkösen kirja perustuu hospice- (hospitsi-) näkökulmaan - kuten se Härkösen itsensä mukaan tekee - on kaikki edes jotakuinkin järkevissä ja inhimillisissä rajoissa pysyttelevä kuolevien hoitaminen hospice-hoitoa. Leena Härkösen kirja on opas tavallisten sairaaloidemme sairaanhoitajien perusjoukolle, ahkerille työmuurahaisille, niille kakan ja pissan perivihollisille, joita ilman kauneimmatkin haaveet hukkuisivat heti hirvittävään haisuun. "Kirjassa painottuvat elämystasoinen oppiminen ja oivaltaminen, mitkä tekevät kirjasta koskettavan kokemuksen", kertoo takakansi. Jaa... kyllä ja ei. Härkönen kyllä kuvaa koko ajan mitä psyykkisesti vaikeimpia tilanteita ja antaa aivan järkeviä neuvoja koko ajan, mutta hänen tekstinsä ei silti ole elämystasoista vaan kuolemankauhun järkevään asiallisuuteen ja tieteellisyyteen panssaroinut käsikirja. Ja sellainenhan tulee Sairaanhoitajien Koulutussäätiön kirjan ollakin, eikä mikään nyyhkylääkäriromaani: arkipäivän tusinakuoleman traagisten raadollisuuksien kimppuun käyvä, silmänkään värähtämättä kuolevan joka reiästä sisään kurkistava, sekä psykososiaalisia ulottuvuuksia tutkimustuloksien ja traditionaalisten psykiatristen ja psykologisten yläkäsitteiden turvin lähestyvä jykevä ja tarpeellinen oppikirja jykeville hoitajille.

<>

Paljon enemmän todellisista hospiceista kertova hospice-hengen sävyttämä teos on elämää ja kuolemaa jo hyvin kauan seuranneen Anne Friedin katsaus hospice-aatteen kehittymiseen ja nykytilaan. Hän alleviivaa, että saattokoti ei ole sairaala, sillä tavanomaisissa sairaaloissa ei koskaan voida saavuttaa sellaista hospice-henkeä, kuin mikä on mahdollista vain yksinomaan siihen keskittyneessä ja omistautuneessa ympäristössä. Teos kuvaa hospice-idean kehittymistä keskiajalta saakka, ja kuvaa vallankin Suomen ja Saksan Liittotasavallan hospiceja, lyhyesti myös Englannin ja Yhdysvaltain tilannetta. Pirkanmaan hoitokoti Tampereella on Suomen ensimmäinen, vasta vuonna 1987 lopussa aloittanut. Ehkäpä nyt on jo avattu Eiran sairaalaan ylimpään kerrokseen saattokotiosasto; Terhikoti.

Traditionaalisissa sairaaloissa toteutetaan hospice-ideasta osia. Helsingin yliopistollisen keskussairaalan sädehoitoklinikan henkilökunnan tukena on neuvotteluryhmä, joka antaa tarvittaessa myös yksityistä konsultaatiota henkilökunnalle. Turussa on ehditty viiden viimeisen vuoden aikana kokeilla muutaman kymmenen terminaalipotilaan kotihoitoa Lounais-Suomen syöpäyhdistyksen ja Turun kaupungin tukemana. Turun yliopistollisen keskussairaalan johtava sairaalateologi ja Syöpäyhdistys ovat aloittaneet syövästä parantuneiden nuorten koulutuksen vapaaehtoiseen tukihenkilötyöhön.

<>

Hospice-idea äärimmäisen hienotunteisesta, ymmärtävästä ja tehokkaasta saattohoidosta on toteutumaton ideaali. Se voi toteutua parhaiten kapitalismin ja yksityispääoman turvin. Kunnalliset ja valtiolliset sairaahoitolaitokset joutuvat ottamaan työntekijöikseen melkoisen valikoitumatonta joukkoa, sitä enemmän vastoin tahtoaan, mitä enemmän ihmisten äärimmäiseltä erilaisuudelta silmiään ummistavasta yltiödemokratiasta on kysymys - tyyppiesimerkkinä Ruotsi. Kunnallisilla kuolinosastoilla eivät hoitajaenkelit liihota. Vain suuri raha ja mahdollisuus potkujen antoon antaa työnantajalle todellisen vapauden poimia tehokkaimmat joukosta ja päästä tehottomista eroon. Raha ei ratkaise, mutta se rauhoittaa niin, täten ehkä kuolemaakin.

Markku Siivola