Pois

Thorwald Dethlefsen: Kohtalo on haaste. - Elämä ja kohtalo ikivanhojen salaoppien valossa. Suom. Leena Katila. Karisto 1987.

KUUTA OSOITTAVA SORMI EI OLE KUU VAAN SORMI

esimerkkinä

saksalainen salatieteilijä

Kirjan etulieve kertoo Thorwald Dethlefsenin olevan saksalaisen diplomipsykologin, jonka kirjallinen tuotanto jakautuu kolmeen pääalueeseen: jälleensyntymisterapia, sairauksien tulkinta psykosomaattiselta pohjalta sekä esoteerinen psykologia. Tämä kirja kuuluu lähinnä viimemainittuun ja on Dethlefsenin ensimmäinen suomennettu teos. Jatkoa on siten arvatenkin luvassa. Dethlefsen itse kertoo kirjan olevan hänen esoteerisen psykologian kurssinsa ensimmäisen lukukauden aihepiiriä käsittelevä.

Saksa on Euroopan puolella tunnettu huuhaamaa mitä sen seitsemiin salaoppeihin tulee. Dethlefsen on ilmeisesti saavuttanut jo tietyn vakioprofeetan statuksen kursseineen ja monine kirjoineen. Voiko häneltä siis enää muuta odottaa kuin rahatietoista uskonlahkoa tyyliin mummuilta-kympit-pois?

Voi, hämmästyttävää kyllä. Dethlefsen tietää että todellinen salaoppi ei ole salainen siksi että sitä salataan, vaan siksi, että sokea ei näe päivänvaloa. Yhtä vähän voi salaoppia mikään salaoppiseura omia kuin hölmöläisten vangita päivänvaloa pussiin.

<>

Mystiikkakammoisille suosittelen todella mielenkiintoista käsitteistäirtautumisharjoitusta Dethlefsenin avulla. Jos astrologiaa, kabbalaa, alkemiaa, magiaa, hypnotismia, homeopatiaa ynnä kaikkia muita samansukuisia parasalaharrastajien jokapäivisiä leipiä vieroksuva pystyy ylipäänsä irrottamaan nenästään ideologisen pyykkipoikansa Dethlefsenin äärimmäisesoterismien haisussa, on hän astunut jo yhden askeleen kohti käsitteistä vapautumista.

Jopa minullakin, pesunkestävällä kokopäivämystikolla, oli vaikeuksia irtautua omasta kielestäni ja käsitejärjestelmästäni niin paljon kuin Dethlefsen ansaitsisi. Vaikka kirja on toisaalta uskomaton esoteerinen sekametelisoppa, en millään uskonut itseäni vaikka kuinka käskin leimaamaan koko miehen (Dethlefsenin) tärähtäneeksi.

Jouduin lopulta tekemään huomattavan myönnytyksen Dethlefsenille. Minun oli pakko tunnustaa, että hänen tekstinsä todistaa hänen kyvykkyydestään irtautua kaavoitetuista selitysmalleista siitäkin huolimatta että hän itse sanomansa välittämiseksi turvautuu kaavoitettuun hihhulikieleen ja traditionaalisiin joukkomystiikkaoppeihin. Kaikesta tästä huolimatta hän ei silti karju seurakuntalaisiaan hakkaamaan polvirukouksissa otsaansa verille uskonsa kirkon kivilattiaan. Hän esittää jatkuvasti hyviä vertauksia, jotka pyrkivät irrottamaan lukijaa muotosidonnaisesta ajattelusta, osoittamaan että pianon sisällä ei ole musiikista palan palaa, eikä Goethen kirjan laboratorioanalyysistä löydy hänen henkeään hiukkaakaan. Esim:

"Ei ole niinkään tärkeää seisooko päällään, pidättääkö hengitystään vai kuoriiko perunoita - määräävää tuloksiin nähden on pikemmin tiedostamisen aste. Siten parhaat ja salaisimmat tekniikat voivat ahkerasta harjoituksesta huolimatta jäädä vaikutuksettomiksi, jos niitä harjoitetaan irrallaan muusta käyttäytymisestä eikä tajuta niiden vertauskuvallista (harvennus minun) luonnetta eikä pystytä sen vuoksi soveltamaan niitä jokapäiväiseen elämään."

Entäpä potilaitaan hypnotisoivan ja sitten hypnoosissa ilmenevien sivupersoonien kautta heitä jälleensyntymäterapialla parantelevan Dethlefsenin seuraava toteamus:

"Suggestiot eivät voi parantaa, koska ne ovat aina valheita. Parantuminen voidaan saada aikaan vain kohtaamalla totuus."

Taidatkos sen yksinkertaisemmin ja selkeämmin sanoa?

Dethlefsenissä tapasin pitkästä aikaa ihmisen, joka näkee kaksinaisuuden läpi silloinkin kun se on kätketty yleviin ja kaikkialla hyväksyttyihin käsitteisiin:

"Ollaan rauhan puolesta ja sotaa vastaan, terveyden puolesta ja sairautta vastaan, onnen puolesta kärsimystä vastaan, hyvän puolesta ja pahaa vastaan. Ei nähdä että kysymyksessä ovat käsiteparit, jotka erottamattomasti yhteenkuuluvina vastaavat yhteensä kokonaisuutta, jota ei voi jakaa."

Hän siteeraa Goethen Faustin pirua, joka tiesi saman asian. Pirun luonnehdinta itsestään kuuluu alkuperäiskäännöksen mukaan muistaakseni suunnilleen: "osa voimaa syvää mi pahaa tahtoo, mut aikaan saa vaan hyvää". Miksi Lucifer on suomennettuna "valontuoja", miksi perkele oli jumalanpoika, joka ajettiin taivaasta, ovat asioita, jotka kaksinaisuuteen takertuneelle vilkuttavat nollaa hänen luullessaan pahaa vastustamalla voittavansa sen.

Vanha viisas ystäväni, lämpöisin, ymmärtäväisin ja inhimillisin koskaan tuntemani ihminen, kirjoitti samasta asiasta erässä pitkässä runossaan näin

Vain ihminen, itsensä puolustaja
on syyllinen häviöön.
Hän hyvää etsii,
siten pahaa luo (painotus minun)
Hän kauniin himossa
myrkyn juo.

Ja erään toisen runonsa lopussa:

Ei ole hyvyyttä hyvyys
joka pahaa pelkää.
Joka ruokaa säästää
kuolee nälkään.
Joka pahaa pakenee
ei pahaa voita.
Keppi on keppi siksi
koska sillä on mittansa
päiden välissä.

Dethlefsen näkee tämän. Hänen kielensä on iskevää, vakiomuotojen läpi henkisten prosessien samuuksia herkästi tavoittavaa tekstiä siinä määrin, että - voi kauhistuksen kananjalat, kuten äitivainaa tapasi sanoa - minun täytyy tunnustaa, että viihdyin tämän miehen ekstraesoteeristen höpinöiden äärellä paremmin kuin useimman muun parapsykologia tai muuten vain milloin mitäkin tietäjää ja selvänäkijää leikkivän henkisesti vammaisen ihmisen astraalihöpöjen parissa.

<>

E N suosittele tätä kirjaa esoteeriripulia sairastaville, en teosofeille enkä paraseuroille, sillä useimmat heistä ovat koukkunsa nielleet ja siihen jääneet. He lukevat Dethlefseniä uskonsa hurmiossa saaden vain niskankulumavikoja kritiikittömällä nyökyttämisellään. "Mitä hyödyttää viisasten kivi jos kivi on vailla viisasta", siteeraa Dethlefsen Goethea tällaisista soveltajista puhuessaan. Hän on tietoinen maailmaa pakenevien neurootikkolaumasta, joka kansoittaa kaikenlaiset esoteeriset liikkeet.

En suosittele myöskään niille, jotka jo tietävät mikä tieteen/taiteen/filosofian/uskonnon/terapian haara on se paras.

Suosittelen sitä sparrarina, harjoitusvastustajana sellaiselle, joka on kauhukseen huomannut sivuuttavansa toisen mielipiteet pelkän ulkoisen muodon, valitun kielenkäytön perusteella, mutta jo alkanut havaita, että paljon olennaisempi ihmisen arviointitaso on kaikkien kielten ja käsitteiden tuolla puolen. Dethlefsenin teksti on kuin pahaa lääkettä: vaikka kieli ensin parapuhetapaan tottumatonta oksettaa, voi palkkiona alkaa häämöttää se ihmiskunnan tajunnan yhteinen punainen lanka, joka ei koskaan olekaan analyyttisesti selitettävissä. Sanat, käsittet ja selitysjärjestelmät voivat olla vain sormi joka viittaa kuuhun. Mutta useimmat tuijottavat sormeen eikä kuuhun. Sadut, myytit ja mielipuolen houreet puhuvat selvempää kieltä kuuhun katsovalle, joka ei ennen itse kuullut, vaan luuli puhujaa mykäksi.




Markku Siivola