Pois

Anna-Liisa Sjögren: Sydänlääkäri muistelee. Tammi 1991

LÄÄKÄREIDEN MAAILMASTA

Lääkäreiden muistelmat ovat yhtä aikaa suuria ja pieniä. Suuria potilaiden vuoksi, pieniä lääkäreiden vuoksi. Materiaali; elämän ja kuoleman myrskyt päivästä päivään, on suurta. Sen käsittely pientä. Sen täytyy olla pienempää kuin aiheensa, joka musertaisi lääkärinsä, jos pääsisi täydellä voimallaan vaikuttamaan. Niinpä lääkäri tarvitsee kulissin, lääkärin naamion. Sanottakoon sitä empatiaksi tai oman mielenterveyden suojelemiseksi rakennetuksi, sen takana oleva ihminen on erilainen, luulipa hän lääkärintakkiaan omaksi ihokseen tahi ei.

Sydänlääkäri Anna-Liisa Sjögrenin sairaalaura alkaa potilaana. Hän käy läpi viidentoista leikkauksen sarjan, joka saa hänen suulakihalkionsa lopulta inhimillisen näköiseksi. Sen jälkeen hän sairastuu kilpirauhasen liikatoimintaan, sitten sen leikkauksen jälkeiseen vajaatoimintaan, jonka vuoksi pyörtyy juuri viimeisessä lääkikseen sisäänpääsytentissä, pääsee kuitenkin vihdoin lääkikseen, kulkee läpi kunnanlääkärivaiheen, Nikkilän, Saluksen, Meilahden ja Vantaan sairaalassa Diakonissalaitoksella, tulee sydämen kaikuluotauksen uranuurtajaksi maassamme, näkee potilaiden ja ystävien kärsivän ja kuolevan, kokee myötä- ja vastoinkäymisiä, saa viisikymmentävuotiaana itse sydäninfarktin, kirjoittaa 56-vuotiaana eläkeläisenä tämän kirjan, täynnä potilaitten ja kollegojen nimiä, aikoja ja paikkoja, lyhyitä tietoiskuja välissä, hän itse lääkärisymbolinsa; stetoskooppinsa kanssa takasivun kuvassa.

Ammattiinsa samaistuminen suojaa ihmistä ammatin takana, ja aikaansaa Sjögreninkin tekstiin sävyn, jonka olen tavannut hyvin useiden lääkäreiden muistelmista. Ne ovat saman ammatillisen todellisuuskäsityksen värjäämiä elämyspalloja, lääketieteen historian näkymättömien muurien rajoittama tapa nähdä ammattinsa ja asiakkaansa, tapa, joka auttaa selviytymään hankalista potilaista, jotta itse jaksaa, traditio, joka opettaa kuinka ottaa potilaaseen myös etäisyyttä, kuinka syventyä työssään vain oleelliseen. Sitä pitää yllä lääkärisukupolvelta toiselle siirtyvä ja potilaiden odotuksien vahvistama ammattikunnan sisäinen kantovoima, joka lahjoittaa lääkärille kuin lääkärille "tohtorinhohtoa"; kollektiivikarismaa.

Kuvitelkaa pappia puhumassa pöntössään normaaliäänellä! Mahdoton ajatus! Ei lääkärikään voi juuri muuta olla kuin lääkärimäisen ymmärtäväinen, vaikkei siihen henkilökohtaista katetta olisikaan. Harvapersoonaisessakin kollegassa näkyy tuo sitova ja auttava ammattikunnan kollektiivivoima jota ilman harva lääkäri selviytyisi ammattinsa huhmaresta eheänä läpi. Sitä tarvitsevat potilaatkin, paljon enemmänkin kuin lääkärit, sillä emme me sairaina tahdo ihmisen hoidettavaksi, vaan häntä viisaamman olennon, sanoipa järkemme asiasta mitä vain. Ei Sjögren toki muita viisaammaksi pyri, ottaapa vain vastaan historian saneleman lääkäri-identiteettinsä muiden lailla. Se seuraa myös hänen eläkemuistelmiinsa tehden niistä yksinkertaistetuin värein piirrettyjä koko perheen tarinoita, jotka dramaattisista tapahtumistaan huolimatta jäävät päiväkirjanomaisiksi rekisteröinneiksi, ihmiset viivalla tai kahdella vedetyiksi.

Ei Sjögren kirjaansa paljastus- tai polemiikkikirjaksi ole tarkoittanutkaan. Niinpä Baabelin talon (P.C. Jersildin loistava sairaalakuvaus: Baabelin talo. Tammi 1981) kulissit saavat jäädä kaatamatta ja hoitohenkilökunta säilyttää ammattiroolinsa. Ja hyvä niin. Hän omistaa kirjansa potilailleen, lääkärin kirjoittaman siistin lääkärikirjan, jossa lääkäri ja potilas ottavat omat ennaltamääritetyt paikkansa lääketieteen traditioiden pitkässä ketjussa. Hänen omistuksensa on oikea. Niin hänen omat potilaansa kuin muutkin sydäntaudeista kärsivät lukevat varmaan mielellään sydänlääketieteen kehittymisestä, tunnistavat itsensä ja omaistensa kaltaisia kohtaloita sen potilaskuvauksissa, vanhemmat varmaan myös monta heitä itseäänkin hoitanutta lääkäriä hänen sydänraporttinsa sivuilta.


Markku Siivola