Pois
Tommy Hellsten: Ihminen tavattavissa - kohtaamisen taito. Kirjapaja 1996
Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari - uljaan elämän käsikirjoitus. WSOY 1996

LAPSEKSI VAI SANKARIKSI?

Yhden viikonlopun aikana kaksitoista kirjaa arvosteltuani sain tuttavapsykologilta nimen "kirjallisuuden moottorisahamurhaaja". Siitä on jo kohta parikymmentä vuotta. Kun tämän parhaillaan kuluvan viikonlopun aikana olen vuosikausien jälkeen vihdoin päässyt jo yhdeksään kirjaan asti, mikä onkaan sopivampi hetki kehaista Jari Sarasvuota siitä, että hän on ensimmäinen, joka vihdoinkin kertoo miten kirja luetaan nopeasti ja tehokkaasti.

Pahin lukuvirhe on lukea kirja huolellisesti alusta loppuun. Pitkäpiimäisempää ja kokonaisuutta vaikeasti hahmottavampaa tapaa ei ole. Vaikka metodimme eroavatkin, on yhteistä se, että kirja täytyy lukea ensin hirmuvauhtia vain muutaman sekunnin joka sivuun uhraten. On etsittävä tiivistelmät, yhteenvedot, esipuheet, huomioitava kustantaja, kansilehdet, luettava lopusta, keskeltä, alusta. Vain pikaluvulla hahmottuu salamannopeasti kirjan yleinen henki, johon detaljit sitten sijoittuvat aivan eri tarkkuudella ja nopeudella kuin tavanomaiseen tapaan alusta loppuun junnaamalla.

Siihen se yhteytemme sitten jäikin. Sitä enemmän sitä löytyi Tommy Hellstenin, tuon mainion alkoholistivirtahepokirjan (Virtahepo olohuoneessa. Kirjapaja 1992) kirjoittajan viimeisimmän tuotoksen kanssa, jonka suunta on täysin päinvastainen kuin Sarasvuon.

Sarasvuo etsii vahvuutta, josta Hellstenin käsite vahvuuteen sairastuneen auttajan naamioituneesta omahyväisyydestä sopii hyvin kuvaamaan Sarasvuota, jonka tietoinen päämäärä on jo kuuden vuoden ajan ollut tulla vahvemmaksi, voittajaksi, torjua se mikä on, ja saavuttaa se, mikä pitäisi olla. Ihanteeseen tuijottaminen onkin varmin keino olla katsomatta itseään.

Niinpä on luonnollista, että juuri Sarasvuo on firmakouluttaja, ahdistuneen kansamme vapausihanteiden edustaja; puolipatologinen rääväsuu ja TV:n vakiolinssilude, joka kertoo miten laajentua entistä enemmän, jäipä toisia jalkoihin tahi ei. Hän on persoonansa vahvuuden rakentaja, itse siihen innostuneesti uskova, tuottaahan se hänelle maailmallista vapautta ja voiman tunnetta, mutta hän on vielä henkisessä lapsitilassa tietämättä mitä vahinkoa hän omalle yksilöllisyydelleen on tekemässä.

Sarasvuo puhuu sisäisestä sankarista, Hellsten sisäisestä lapsesta. Hellstenin resepti ei ole meluaminen vaan sen lopettaminen, oman itsen vetäytyminen syvemmän sisäisen äänen tieltä, luottaminen aidosta tietämättömyydestä nousseiden kysymysten paljastavaan voimaan. Vain Jeesuksen ja Jumalan merkityksestä hän tietää hiukan liikaa, senverran, että julkaisijaksi sopii Kirjapaja.

Hellstenin kolmannen kirjan erityisansio on terapeuttien ammattinaamion kuvaaminen. Hän näkee elämää pelkäävän ihmisen muodollisen koulutuksensa suojista harjoittaman tahattoman pahanteon muodot, ja pohtii oikean auttamisen määrän rajoja, ylilyöntejä ja auttamatta jättämisiä. Hän puhuu aivan oikeasta asiasta, joka on massiivisesti nähtävissä jokaisessa hoito-organisaatiossa. Tämän vuoksi on kirja arvokkaampi terapeuteille kuin heidän parannettavilleen. Se havahduttaa tietysti vain niitä, jotka jo muutenkin ovat oman ammattikoulutuksensa pimennosta löytämäisillään takaisin omaan konstailemattomaan ihmisyyteensä.

Markku Siivola