Pois

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. WSOY 1998

 

LUONNONTIETEEN TAHRATON ARROGANSSI

 

Tieteen popularisoijat ovat nuorallatanssijoita tieteen yliyksinkertaistamisen ja vaikeatajuisuuden välisellä veitsenterällä.

Parhaalle tasapainottelijalle jaetaan 14.1.1999 Tieto-Finlandia palkinto. Oma valintani kuuden kilpailijan välillä on selvä. Palkinto kuuluu fyysikko ja dosentti Kari Enqvistin, 44, teokselle, koska Enqvist pystyy tarjoamaan sekä mahtavan syvyyssukelluksen että laajan historiallisen poikkileikkauksen omaan, nykyisin niin tärkeään tieteen alueeseensa. Hän ei jää tarjoilemaan palatietoa vaan niin hyvää aivovoimistelua, että se saattaa auttaa lukijaa tajunnankin olemuksen ymmärtämiseen - jopa pidemmälle kuin mihin hän henkilökohtaisten rajoitustensa takia itse pystyy.

Enqvist kykenee erittäin lukuisin esimerkein ja vertauskuvin sijoittamaan tieteensä tuonpuoleisia ilmiöitä arkijärjen käsitehorisonttiin sekä valaisemaan yhtä laajasti vuosisatamme tutkijoiden antia kvanttifysiikan kehityspolulla (johon erityisesti sen alkutaipaleita myöten keskittyy hänen aikaisempi teoksensa Näkymätön Todellisuus, WSOY 1996). Polun varteen hän sirottelee valtaisan määrän niin tieteilijöitten kuin länsimaisten filosofienkin lausahduksia ja välähdyksiä heidän elämänhistoriastaan.

 

Dekoherenssin kyydissä

Järki voi käydä maailman äärillä käymättä silti omilla rajoillaan. Juuri tämä yhdistelmä tuottaa tutkijassaan maailmanyhtälön kaipuun, niin Enqvistissäkin. Hän kuvaa viime vuosikymmenten mikrotason teorioiden sulautumista toisiinsa yhä kattavammiksi kokonaisteorioiksi. Newtonilainen mekaniikka sulautui osaksi kvanttimekaniikkaa, joka on karkeistus kvanttikenttäteorioista, jotka puolestaan ovat ehkä sulautumassa säieteorioiden 26-ulotteisisen avaruuden kymmenulotteisiin maailmoihin, jotka ehkä ovatkin osa 11-ulotteista M-maailmaa, joiden "järisyttävä" viesti ajasta ja avaruudesta "perimmäisen todellisuuden" likiarvona on tulos Enqvistin pitkästä matkasta ajattelunsa pitkospuilla samaan lopputulemaan - jossa välitön elämys (johon hän ei usko) on häntä aina jo odottanut.

Noista imaginaarisen todellisuuden syvyyksistä hän nousee dekoherenssin hissillä taas aistimaailman efektiiviseen; karkeistettuun kuvaukseen tunnustautuen superreduktionistiksi, joka läpi teoksensa todistaa kuinka mieltämämme kokonaisuus on paljon vähemmän kuin osastensa summa.

Dekoherenssi on ulkoisten tekijöiden aiheuttama epämääräisen kvanttitilan nopea efektiivinen muutos määrättyjen tilojen summaksi, kiteyttää hän. Se on ulkoisen makromaailmamme "nollatila", "hiukkas"tason todennäköisyys"aaltojen" nollautuminen epätahtisuudeksi; dekoherenssiksi, jossa kissa on elävä tai kuollut eikä kaikissa välitiloissakin yhtä aikaa, kuten sen muodostavat hiukkaset voivat olla, mutta jotka eivät pysty "vahvistamaan" toisiaan vaan vuorovaikutuksillaan nollaavat toisensa. Meille, mikromaailmaan verraten äärimmäisen hitaille havainnoitsijoille eivät mikrotapahtumat pienuutensa ja nopeutensa vuoksi näy, vaan vaikka maailmamme jokainen osa levittäytyy alati toisiin kvanttitiloihin, niin niiden summautuma on ihmisen karkealle tajunnalle näennäisen selkeä kuin rahanheitossa, jossa kruunan ja klaavan todennäköisyyssuhde on selkeästi yksi, vaikka hetkellisesti jompi kumpi olisikin selvästi voitolla.

Dekoherenssi on hänelle niin ihmeellinen asia, että "sen myötä puolet kvanttimekaniikan ongelmista katoaa". Se myös "paljastaa" vääräksi ja "pyyhkäisee kerralla syrjään" tietoisuuden välttämättömyyden havainnoissa. Tuon käsiteneulansilmän läpi hän vetäisee universuminkokoisen kamelinsa samalla tavoin tyylipuhtaan pelkistetysti kuin Richard Dawkins teki geenistä maailmanhistoriaa syleilevän ajattelunsa jäykän ytimen (Viesti miljoonien vuosien takaa. WSOY 1995).

Aineen perustaso on hänelle tosiolevaisen ydin, jonka "viimein ymmärtäen" käsitämme makromaailman, tuon näköisharhan, holistisen maailmankatsomuksen tyhjyyden ja turhat kuvitelmat kokonaisuudesta osiensa summaa suurempana. Enqvistin superreduktionismille on pohjimmiltaan olemassa vain atomeita, energiakasautumia ilman tahtoa ja tietoisuutta, joihin verrattuna tajunnan havaitseman efektiivisen maailman kuvailu on mitä karkeinta, valtavan informaatiomäärän hukannutta likiarvoistavaa toimintaa, johon hän näkee myös filosofisen järkeilyn olevan sidotun. Matematiikan kenttä taas on liian rajaton eikä realisoidu luonnossa. Näiden kahden väliin jäävän ja niiltä apua saavan fysiikan puoleen hän siksi vakaumuksella kääntyykin.

Enqvistin tyyliin ja osin tämänkin teoksen aiheisiin voi tutustua hänen omilla populaariartikkelisivuillaan www.physics.helsinki.fi/~enqvist/artikkelit.html

 

Epäilyksen usko

Enqvist rampauttaa tätä erinomaisen tietorikasta ja havainnollistavaa kuvaustaan kielellisiin koruompeleihinsa rakastumalla sekä tuomitsemalla "kvanttimystikot" ja rajatiedon näkemykset tavalla, joka toi mieleeni Skepsis ry:n (www.skepsis.fi) "mitä en ole itse kokenut, sitä ei ole olemassa" -todellisuudenhallintaohjelman, joten ihmeeksi ei osoittautunut hänen olevan sen varapuheenjohtaja sekä sen tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.

Mutta hänhän kertoo juuri siitä mitä on mahdotonta kokea! - Kyse ei ole kuitenkaan kohteesta vaan sen tutkimistavasta. Enqvist uskoo omaan järjenkäyttökokemukseensa joka hankkii itselleen todisteita luonnontieteitten verifioimasta todellisuussektorista, mutta hänelle tuottaa huomattavia vaikeuksia jättää mahdollisuus toistettavuuden, yksilöriippumattomuuden ja muiden (oman kulttuurimme) tieteellisten peruskriteereiden ulottumattomissa olevien alueiden olemassaololle. Hän näkee kyllä vastustajiensa tyhmyyden (jonka allekirjoitan), mutta tyytyy heidän riepottelustaan saamaansa hupiin löytämättä ulospääsyä tältä tyypilliseltä tiede/usko juupas/eipäs-akselilta; kahden vain näennäisesti vastakkaisen maailmankatsomuksen keskinäisen riippuvuuden mustan rakkauden väkevästä syleilystä. Hän kutistaa jumalan "yhdentekeväksi pisteeksi" siksi, ettei siihen voi uskoa rationaalisin perustein!

Muutaman kerran hänkin taipuu epävarmuuteen ja tietämättömyyteen toipuen taas nopeasti, intoutuupa erään nöyrän hetken jälkeen julistamaan keppihevosensa kaiken kvanttimekaniikkakirjallisuuden tason mittariksi: Sellainen kirja saunan sytykkeiksi joka ei dekoherenssia mainitse!

 

Kulttuuri ei tiedä hävinneensä

Kulttuurimme tekninen etevämmyys ja henkinen ohuus tunnistavat kummatkin kasvonsa Enqvistin peilistä, jossa hänen omien kasvojensa takaa kuvastuu myös hänen kritiikkinsä maalitaulu, ei sen maailmankuva, viitekehys ja tutkimustekniikka vaan sen näkökulmasitoutuman voimakkuus, jonka pimeyteen ei Enqvistin "järjen viileä valo" vastoin hänen oletustaan ulotu.

Erittäin runsaiden mielikuva- ja mittakaavavertausten keinoin hän popularisoi tiedettä leikkisän vaivattomasti tolkullistamalla abstraktioita (joille hän antaa mielellään todellisuuden painoarvoa) joukkoviestimien organisoimaan julkisuuteen kuten sanoisi Riitta Kärki (Lääketiede julkisuudessa - Prometheus vai Frankenstein. Vastapaino 1998). Hän tietää tämän tuovan myös määrärahoja tutkimusalueelleen.

Enqvist katsoo tuntemuksen luonnon lainomaisuuksien matemaattisesta luonteesta ja fysiikan empiirisen metodin voittokulusta kuuluvan yleissivistykseen, jota nyt hallitsee ei-luonnontieteellinen kulttuuriksi nimetty "riitaisan mandariiniluokan marginaalinen kinastelu" (Enqvist: "Kolmas kulttuuri vailla pääkaupunkia", katso em. kotisivut), jonka tyhjän elämyspohjaisen sanapieksännän on luonnontiede Enqvistin mukaan jo voittanut, vaikkeivät nuo hävinneet vielä sitä ymmärrä.

Niinpä juuri Enqvist on oikea henkilö taistoon kulttuurituulimyllyjä vastaan apunaan luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksellisuuden Sancho Panza. Häntä kirkkaampaa tähteä ei suomalaisen populaaritieteen taivaalla nyt ole. Mitä enemmän hän karsii tekstistään pois itseihastelunsa kielikoukerot, sitä kirkkaammin hän hohtaa tieteellisen selkokielen suomalaisena Superstarina.

Markku Siivola

P.S. 14.1.1999

Enqvist voitti Tieto-Finlandia-palkinnon