Pois

Andrew Solomon: Keskipäivän demoni - masennuksen atlas. Suom. Arto Schroderus. Tammi 2002.

 

MASENNUKSEN NOUTOPÖYTÄ

 

Syvätkin tekstit jäävät erittäin usein äärimmäisen kapea-alaisiksi. Kun ihminen on elämänkatsomuksellisen ja ammatillisen pääsuuntansa valinnut, hän jää syventämään vaan ei leventämään tietämyksensä aluetta tullen enemmän tai vähemmän fakki-idiootiksi.

 

Korkeatasoiset, selkeästi muotoilut ja jaotellut tekstit voivat kirkkaudestaan huolimatta olla elämänkatsomuksellisesti ahtaita, suvaitsemattomia. Sellainen kirkkaus on kuollutta kirkkautta. Se syntyy kirjoittajan älyllisen ja kielellisen kyvykkyyden sekä intuitiivisen kyvyttömyyden yhteistuloksena. Rationaalisen mielen ylivalta yhdistettynä elämyspohjaiseen epäherkkyyteen karsii maailman loputtomuudesta pois ne ainekset, jotka eivät kulloinkin kehitettyyn teoreettiseen järjestelmään sovi. Järjestelmä on kirkkaanpuhdas, koska siitä on väkivaltaisesti siivottu pois häiritsevä aines. Tämä tapa on luonnontieteissä hyödyllinen ja välttämätön, aineellisessa maailmassa tuloksia tuottava, mutta ihmisen psyyken tutkimiseen huono. Esimerkkinä tällaisesta tiedollisesti erityisen korkeatasoisesta, silti ymmärryksellisesti hyvin ahtaasta tekstistä nousee mieleeni vuoden 1999 Tieto-Finladia-palkinnon saanut Kari Enqvistin tietoteos Olemisen porteilla (WSOY 1998).

 

Vastakkainen äärimmäisyys ovat läpeensä sameat tekstit, ulkopuolelta haalituista käsityksistä kokoonpannut ryhdittömät ajatussilput, jotka ovat niin huonoja kuin miltä ne näyttävätkin. -- Kolmas, kaikkein korkeatasoisin teksti on epäselvää sekin, suorastaan käsittämätöntä, koska olennaisin elämästä on käsityskyvyn tuolla puolen. Se voidaan ilmaista vain rivien välissä, koska rivit eivät sen kuvaamiseen yllä. Runoudessa se on tiivistetyimmässä muodossaan.

 

*

 

Tämän pohdintani aiheutti Andrew Solomon depressiokirjallaan, joka ei silti tahdo sopia hahmottelemiini lokeroihin. Tämä yli 700-sivuinen yli otsikkojensa äyräiden pursuileva silppusäkki ei ole syvää tekstiä, mutta sen laaja-alaisuus on niin huimaa luokkaa, että laajuus kääntyykin syvyydeksi tekstin risteillessä läpi kaikkea sitä mitä antiikin ajoilta asti on depressiosta oltu mieltä filosofian ja uskonnon, tieteen ja politiikan piirissä. Siinä on kymmeniä monien sivujen mittaisia kertomuksia ihmisten, myös Kambodzhan, Grönlannin ja Senegalin asukkaiden depressiokokemuksista, joita hän kuuli kiertäessään itse näitä vieraiden maiden hoitomuotoja kokeilemassa. Hän esittelee valtaisan määrän eri alojen asiantuntijoiden käsityksiä depressiosta sekä käy läpi niin traditionaalisia kuin vaihtoehtohoitomuotojakin. Teos muistuttaa väliin psykofarmakologian oppikirjaa, väliin antropologista seikkailukertomusta, ulottaa sitten pohdintansa depression mahdollisesta merkityksestä evoluutiolle ja kuvaa yhteiskuntien depressioon suhtautumistapojen muutoksia vuosisatojen varrella.

 

Tämä tietorikkaus ei antaudu minkään erityisen ideologian tai hoitomuodon julistajaksi. Vaikka hän luetteleekin puolitoistakymmentä hänen mielestään vakavammin otettavaa hoitomuotoa, ei hän kaivaudu silloinkaan tyypillisiin keskenään kinastelevien hoitomuotojen poteroihin, vaan hänen listansa hajonta ulottuu yli kulttuureiden, koululääketieteestä äärimmäisen vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin. Hän antaa kaikille oman arvonsa ymmärtäen mitä merkillisimpienkin käsitysten ja hoitomuotojen täyttävän ihmiselämän moninaisten tilanteiden tarpeita omalla tavallaan, silti hän ei suhtaudu kaikkeen ja kaikkiin tasapaksun myönteisesti vaan erottaa kyllä tontut viisaammista ja ottaa kantaa depression suhteista itsemurhiin (vaikuttava on tarina hänen syöpäsairaan äitinsä itsemurhasta jota perhe avusti), huumeriippuvuuteen (hän on itse kokeillut kokaiinia, oopiumia ja ekstaasia), köyhyyteen, kulttuureihin, politiikkaan, psyykenlääkkeisiin, järkevän rauhallisella, monipuolisella tavalla, lopulliset totuudet kuitenkin avoimiksi jättäen.

 

Aivan erityinen mielenkiintonsa on sillä, että Solomon, nyt 38-vuotias, on itse käynyt viimeisen kahdeksan vuoden aikana läpi jo kolme erittäin vaikeata depressiokautta, syö tällä hetkellä neljää psyykenlääkettä 12 tablettia päivässä, kuvaa avoimesti myös itsensä pimeitä puolia ja seksuaalista poikkeavuuttaan huomattavan kiihkottomalla, rumpua lyömättömällä tavalla, joka erittäin hyvin välttää sen itsekeskeisen teatraalisen säkkiin ja tuhkaan pukeutuvan tragiikan tai yltiömyönteisyyden, joka henkilökohtaisiin tunnustuskirjoihin niin helposti hiipii.

 

Solomon ei ole minkään alan varsinainen asiantuntija eikä koulutettu tiedemies, joka on todennäköisesti ollut eräs niistä tekijöistä, jotka tekevät kirjan paljon rikkaammaksi kuin yksikään tieteellinen depression oppikirja voi olla. Mitä enemmän kirjaa luin, sitä enemmän alkuvaiheen varautuneisuuteni suli, sitä innostuneemmaksi siitä tulin. Alkuun olettamani kritiikitön palatietojen pöyhiminen vaihtuikin silmissäni aivan riittävän kriittiseksi, silti miellyttävän avoimeksi otteeksi. En ole yksin innostukseni kanssa, sillä kirja on kerännyt jo yksitoista kansallista palkintoa ja käännetty 21 kielelle vaikka se julkaistiin vasta vuonna 2001.

 

Kirjan alaotsikon Keskipäivän demoni; daemonio meridiano sai 400-luvulla melankolia-merkityksen, "asia, joka nähdään selvästi keskellä päivää mutta joka siitä huolimatta tulee ja riistää ihmisen sielun Jumalalta". Roomalaiskatolisessa psalmissa 90:6 on "noonday devil". Suomeksi se on käännetty "kulkutaudiksi joka päiväsydännä häviötä tekee" (psalmi 91:6), King Jamesin raamatunkäännöksen psalmissa "the destruction that wasteth at noonday".

 

Solomonin kirja on nimensä mukaisesti nimenomaan atlas; masennuksen kartasto, seisova pöytä josta kukin noutaa omat eväänsä. Se on perussuunnistusopas, joka erikoisalojen ja kulttuurien rajoja rikkovan laajuutensa vuoksi suojaa hakijaa jäämästä heti ensimmäisen asiantuntijan vakuuttavantuntuisen masennusterapiaselityksen vangiksi, vaan antaa hänelle valinnanvaraa, tarkemman tutkimisen alkusykäyksen paljon laajemmalta alustalta. Solomon itse toteaa kaiken tutkimisensa jälkeen ettei hän edelleenkään tiedä mitä masennus varsinaisesti on, mutta että siitä on mahdollisuus selvitä, ja että se voi myös olla hedelmällisenä silmien avaajana, elämisen opettajana. Siinä kohdin hän tulee lähimmäksi depressiota todellisuuden havaitsemisen eräänä pätevänä tilana. Tässä kohdin palaa mieleeni Astrid Flemberg-Alcalán mainion kirjan Yöhoitaja (Tammi 1981) luonnehdinta oman depressionsa paranemisesta:

 

"Ihmiset sanoivat että olin parantunut. Itse minä ajattelin, että minua oli petetty. Ei silti ettenkö olisi ollut siitä onnellinen, että se pimeys oli hälvennyt. Päinvastoin. Mutta minusta tuntui kuin tämä terveenä oleminen oli kuin joku suojaava kalvo silmien päällä. Niin että kaiken näki kuin sumussa. Ettei nähnyt oikein tarkkaan. Ja minua kalvoi se hirvittävä epäilys, että silloin kun olin sairas - kuten sitä nimitettiin - näin ympäröivän maailman sellaisena kuin se oikeastaan on."

 

Oman nettisivustonsakin on Solomonin kirja saanut; www.noondaydemon.com. Kunnioitettava saavutus tuo teos on, kaikenkirjavien tiedonmurusten tilkkutäkki, silti koossa pysyvä, pinnallisen laaja, juuri siksi syvä, kantaaottava, silti salliva, tunnustuskirja, silti ennen kaikkea tietoteos.

 

Markku Siivola