Pois

Kaisu Pitkälä, Pirkko Siltala (toimittajat): En lähde itseltäni salaa - Elinan kirja. Kirjayhtymä 1994

ME SEURAAMME HÄNTÄ

Hengellinen syntymä vaatii sitä edeltävän todellisen mutta ei fyysisen kuoleman, jonka kohtasi yksi boddhipuun alla valaistuen, toinen aukeavista taivaista Hengen kyyhkysenä Jumalan äänen jylyssä. Heidän kaltaisiaan on nytkin keskuudessamme, mutta Jeesukselle ja muille ulkopuolisille pelastettujen joukosta on heitä turha etsiä. Lastenlauluja heiltä voi kyllä oppia kuoleman lepyttämiseksi.

Elinan kirja on kertomus tavallisesta fyysisestä kuolemasta ja kärsimyksestä ilman kyyhkysiä ja boddhipuita. Hän oli yksi meistä lukemattomista maapallon päällä liikkuvista pisteistä, joka joulukuussa 1993, vasta kolmenkymmenenviiden ikäisenä uupui kolme vuotta kestäneeseen taisteluunsa rinta- ja maksasyöpäänsä vastaan.

Millainen Elina ennen sairastumistaan muiden mielestä oli? Tämä ystävien ja Elinaa hoitavien kirjoittama muistelukirja voi siitä kertoa kaikkein vähiten, yhtä vähän kuin pappi arkun äärellä voisi sureville luetella vainajan syntilistan. Useimmat heistä turvautuvat muisteloidensa päätteeksi meille kaikille tuttuun, tarpeelliseenkin tapaan kirkastamalla niin kuolevan kuin kuolemankin yliesteettisyyteen saakka, johon lienee osansa myös monen kirjoittajan ortodoksisella taustalla, jota Elinakin viimeisinä vuosinaan lähestyi. Keneltä nenäliinaan kirjailtu perhonen näyttää nousevan lentoon, kuka tuntee repeilevien pilvien aukossa kirkkoon tulvivassa valossa Elinan olevan läsnä, ketkä katsovat palavaa tuohusta säteilevän enkelin kaltaisena soihtuna, yhtä huikaisee seistä kuilun partaalla tyhjin käsin, yksi kirkastaa hänet valontuojaksi pimeydessä hapuileville ja kärsiville.

Kirjan toinen toimittaja, psykoanalyytikko Pirkko Siltala, jolle Elina tekstinsä ennen kuolemaansa luovutti, ei näin menettele, vaan turvautuu toiseen, psykoterapeuteille ominaiseen etääntymistapaan; tieteelliseen yläkieleen ja akateemisen maailman harrastamaan "mukaan"-metodiin esittelemällä auktoriteetteja, joiden mukaan kuolemasta on sanottu milloin mitäkin. Myös pappi Mitro Repo poikkeaa Elinan muisteloista paljon omalle erikoisalalleen kirkkohistoriaan ja Raamatunlauseisiin, ennättääpä siinä sivussa syyttää virkaveljiään juonista ja vehkeilyistä. Yksi lääkäreistä havahtuu Elinan saaman kohtelun kautta toteamaan sairaalalaitokseen sisältyvän sokean julmuuden, toinen kuvaa ryhmäistunnoissa esiin noussutta Elinan maallisempaakin puolta, muutoin muistelot soljuvat rauhaisasti ilman suurempia särmiä.

Elinan kirja on yksi kuolemakirjojen loputtomassa sarjassa, oikealla hetkellä avattuna silti merkityksellinen jollekin jossakin edesmenneitämme surevien keskuudessa. Se on elävien piirtämä noitapiiri oman tajunnan liekin suojaksi torjumaan kuolleen arkusta meille kaikille viittoilevaa luurankokättä.

Markku Siivola