Pois
Lempi Pursiainen: Muistojen vartija. Kirjapaja 1989. 


MEIDÄN VIISIKYMMENTÄTUHATTA HÖPERÖÄMME


Kenen puolella Saatana?

"Riivaaja kiusaa miestäsi, nytkin retuutteli sitä pois sanan kuulosta", sanoivat Kaisalle tosiuskovaiset, Jumalaa vaan ei ihmistä rakastavat, kun Kaisan vanhuudenhöperö mies sekopäissään jo alkuvirren hengellisestä kokouksesta poistui, ja Kaisaankin meni Saatana, pakeni kuin Juudas ensimmäiseltä ehtoolliselta, kun hän miehensä Kiusaajaa pelkäävien kiusaajien kynsistä pois talutti. Kaisa ei itsekään tiennyt ketä herraa palveli, näin hän tuskaisessa kirjeessään Lempi Pursiaiselle, dementin miehen vaimon virkaa itsekin hoitavalle kirjoitti.

Virkahan se dementin hoitaminen on, kokopäivävirka, myös aamu-, ilta- ja yövirka, vääjäämättömästi yhä raskaammaksi käyvä, jossa oman kärsimyksen paino alkaa kammeta ihmisen kestävyyden vaa'alla humaanisuuden punnuksia yhä ylemmäs, kunnes hoitajana toimiva on itse saavuttanut katkeamispisteensä ja syyllisyydentuntojensa taakkaa kantaen vihdoin joutuu luovuttamaan lähimmäisensä laitoshoitoon.

Dementtejä hoitamaan joutuvat omaiset eivät välty tunteelta, että sairas piinaa heitä tahallaan, käyttää huonoa muistiaan tekosyynä, "mikä on tietenkin hoitajan harha", kirjoittaa Pursiainen. Varmasti useimmiten onkin, mutta eivät kaiken maailman pirulliset ja itsekeskeiset ihmiset dementiaan sairastuttuaan paremmiksikaan muutu. Eivät heidän terveet aviosiippansakaan ole aina enkeleitä olleet, ja niinpä jo ennen sairautta vuosia ja vuosikymmeniä jatkunut perheensisäinen piina voi sairauden siivittämänä saada erityisen hirveitä muotoja.

Puhun nyt täysin yleisellä tasolla, en Pursiaisen kirjasta, joka on sangen herkkä, kauniisti ja hyvällä tyylillä ja maulla kirjoitettu. Jo kymmenen muutakin teosta kirjoittaneen Pursiaisen kynä pysyy tukevasti kädessä. Tästä kirjasta välittyy puolisoiden keskeinen syvä kokonaissummaltaan positiivinen tunneside, joka on kestänyt keskinäisistä vaikeuksista huolimatta, niin kertoo Pursiainen, ja uskon häntä.

Sinäkö seuraava?

Lempin miehelle kävi niin kuin viidellekymmenelletuhannelle muullekin nyt elävälle suomalaiselle: ensin hiipivä lähimuistin huononeminen, sitten ajan ja paikan tajun heikkeneminen, puheen ymmärtämisen ja muodostamisen huonontuminen, päivittäisten toimintojen tason lasku, hygienian huonontuminen, yhä pahempi sekoileminen kaikessa, usein vainoharhaisuus, lopulta taantuminen kasviksi, joka ei muista enää perheenjäseniään, ei vihdoin tiedä enää kuka itsekään on. Liikuntakyky katoaa vasta myöhäisessä vaiheessa, omaisten kärsimysten kannalta jopa liian myöhäisessä, sillä nämä liikkuvat kasvikset ovat usein vuosikausia ennättäneet saada täydellisen järjettömillä päähänpistoillaan myös materiaalista tuhoa ja hävitystä aikaan. Pursiaisen aviomies ilmeisesti elää ja kävelee vielä. Jo yli kymmenen vuoden ajan hän on huonontunut. Demenssin kesto vaihtelee suunnilleen yhdestä vuodesta kahteenkymmeneen, ja vain hauta on ulospääsy siitä.

Yli 65-vuotiaista seitsemän, yli 85-vuotiaista jo seitsemäntoista sadasta kärsii tästä prosessista eli dementiasta, vanhuudenhöperyydestä, jonka suurin syy on Alzheimerin tauti. Vanhan väestönosan suhteellisen lisääntymisen vuoksi tulemme kuulemaan tästä taudista vielä paljon enemmän tulevina vuosina. Myös populaarikirjallisuuden määrä tulee lisääntymään voimakkaasti. Demenssiongelman paisuessa yhä useammat omaisetkin rohkaistuvat siitä avoimesti kertomaan. Pursiaisen kirja kuuluu tämän hyökyaallon ensimmäisiin pärskeisiin. 

Kuka uhrattaisiin?

Kirjan suurin osa koostuu tapausten kulusta. Kun on lukenut yhden tällaisen kirjan, on oikeastaan lukenut ne kaikki, mitä itse prosessin kuvaukseen tulee, niin samankaltaisia latuja huononeminen tapaa edetä. Toiset kirjoittavat pelkkiä kuvauksia, toiset ottavat myös poleemisesti kantaa. Pursiainen tyytyy olemaan vain muutaman kerran katkera poliitikoille ja Kansaneläkelaitoksen korvauspolitiikalle. Hän julistaa myös valvottujen hoito- ja päiväkotien tärkeydestä läheisestään huolehtivien omaisten taakan helpottamiseksi.

"Tämän päivän muistisairaat ovat olleet kehittämässä tätä maata, myös kotikaupunkiani, kasvattamassa ja kouluttamassa tämän päivän veronmaksajia. He ansaitsevat enemmän kuin kiitosmaininnan pitkästä päivätyöstään", kirjoittaa Pursiainen. Kauniisti vaan joltisenkin falskisti sanottu, sillä kyllä dementtien joukkoon rikollisia, psykopaatteja ja muita yhteiskuntaa rasittaneita miekannielijöitä melkoinen liuta mahtuu. Vaan niinhän pitää jokaisen eturyhmän omiensa kilpeä kiillotella, hulluhan sitä olisi jos yksipuolisesti rehelliseksi ryhtyisi eikä määrärahoja niiltä toisella lailla sairailta yrittäisi omillensa saada. Rakentaako dementeille päiväkoteja vai asentaa liikuntakyvyttömille lonkkaproteeseja? Vai pelastaa mieluummin muutama rintasyöpäpotilas tai leukemialapsi? Vai ohjatako päiväkotirahat tekniikan ihmeisiin kuten tietokonetomografeihin ja ydinmagneettista resonanssia hyödyntäviin kuvauslaitteisiin, jotka niin akuuteissa kuin kroonisissakin tilanteissa löytävät korjattavissa olevia vikoja ihmisistä kaikkia muita menetelmiä aikaisemmin ja näin saavat yksilöitä vielä tuottavaan työhön?

Eikö kannattaisi jättää heitteille muutama vanhuudenhöperö lisää jos niillä rahoilla voitaisiin lyhentää vielä työikäisten sydänsuoniahtaumasta kärsivien ohitusleikkausjonoja? Saada sokeille näkö takaisin kaihileikkauksen avulla? Kysyttäisiinkö heiltä itseltään, mitä lie vastaisivat? Pääsisivätkö Pursiaisen kanssa sopimukseen siitä kenen potilaat uhrattaisiin? Nyyhkyjournalismilla ei tietysti ole ongelmia: pukeudutaan sujuvasti säkkiin ja tuhkaan sen puolesta, josta juttua kulloinkin ollaan tekemässä.

Kuinka paljon ottaa huomioon yhteiskunnan etu? Kuinka paljon keskittyä työikäisten toimintakyvyn parantamiseen ja uhrata ne jotka vain pyörivät riskien jaloissa? Mennäkö kohti nykyspartalaista yhteiskuntaa ja heittää hyödyttömät vanhukset alas kalliolta? Vai kuunnellako kaikkien satojen sairauseturyhmien ääntä ja oikopäätä kaksinkertaistaa verotus? - Tältä näkökulmalta ymmärrän poliitikkoja, kansaneläkelaitosta ja kaiken maailman pässinpäisiä päättäjiä tuhansien suorakurkkuisten rahanvaatijoiden ojennettujen kourien keskipisteessä yhtä paljon kuin Pursiaistakin. Ja tulen epäloogisesti ja silti ymmärrettävästi - itsekin huutamaan (Pursiainen ei huuda, kivahtaa vain hillitysti) dementtien hoidon parantamiseksi välittömästi jos joku omista omaisistani sairastuu dementiaan. Seinänaapurini kärsimyksiä kun en millään näe niin hyvin kuin omieni ja omiani.

Markku Siivola
(kts myös: Raimo Sulkava, Ulla Eloniemi, Timo Erkinjuntti, Antti Hervonen: Dementia, ja Antti Hervonen, Outi Arponen, Marja Jylhä: Kun ei muista mitä lusikalla tehdään