Esko Mustonen: Poltergeist - tuntematon voima. WSOY 1986
MELUHENKIÄ SUOMALAISESSA PARASEURAKUNNASSA
Tavallaan ovat mummut kiikkustuoleinensa aivan yhtä oikeassa kuin
parapsykologit laboratorioissaan määrärahojensa keskellä,
jos kysytään niinkuin kanttori Nummisuutarin Eskolta, jotta mistä
on maailma luotu. Spekulaatioiden varassa kurottuvat kumpienkin ajatusten
sillat yltämättä ilmiön mekanismin vastarannalle. Tiedemiehillä
sentään on faktaa itse ilmiöistä, vaan ei niiden mekanismeista.
No mitäs faktoilla tekeekään toisaalta, sillä vaikka
parailmiöt kovin faktattomia luonteeltaan ovatkin, huomaa niiden keskelle
omakohtaisesti joutunut ulkoisten faktojen keveyden itse ilmiön sisäisen
merkityksen rinnalla. Mutta kokijan pitäisi olla sitten sen verran
viisas, ettei mene hämmästyttelemään markkinarahvasta,
vaan vaikenee Wittgensteinin malliin siitä, mistä ei voi puhua:
Walt Whitman ilmaisee saman asian yhtä terävästi:
Vannon tietäväni mikä on parempaa kuin parhaasta puhuminen,
tietysti se, että jättää puhumatta parhaasta.
Kun ryhdyn puhumaan parhaasta, huomaan etten pysty siihen,
kieleni kannat herpoavat,
keuhkojeni palkeet tukahtuvat,
minä mykistyn.
Parhainta maailmassa ei voi mitenkään selittää, kaikki
ja mikä tahansa on parasta,
se ei ole sitä mitä aavistelet, vaan helpompaa, huokeampaa,
läheisempää
Mutta toisaalta olisi niin kiva kertoa kokemuksistaan, kun kaveri vieressä
esittelee komeita muskeleitaan, ja itselläkin pitäisi olla jotain,
josta hetken hiertää itsetunnon korviketta tässä merkillisessä
maailmassa, aurinkonsa ympäri minkä lie narun päässä
pyörivässä, ettei vain katkeaisi ja lennettäisi tangentin
suuntaan.
<>
Ei Mustonen Poltergeist-kirjassaan räyhähengillään
tippaakaan rehentele, vaan hänen suhtautumisensa näihin meluhenkiin
eli Poltergeistilmiöihin, kuka miksikin niitä kutsua tahtoo,
on kunnioittavan utelias. Hänessä ei ole kriittisyyden hyvettä
(usein pahetta), vaan hän purjehtii pitkin suomalaisen paraseurahämmästelyn
leveätä virranuomaa niin hyvässä kuin pahassa.
Hänen hurskaan toiveajattelunsa kardinaalivirhe kuvastuu lauseessa
"kaikkien tieteitten tutkijoitten tulisikin asian oikein ymmärtäen
astua askel lähemmäksi parapsykologeja". Tämän
epärealistisuudessaan mitä tehokkaimman tiedepiirien karkotuslauseen
lisäksi hän mitä tavanomaisimman tyypillisimmällä
tavalla vetää parapsykologi-käsitteen suohon sekoittamalla
parapsykologin ja hänen kohteensa käsittämällä
parapsykologiksi myös ilmiöiden kokijan. Karhunpalvelustaan
omalle asialleen hän tiivistää yliarvostamalla Poltergeistia
ja sen selvittämistä aivan mahdottomasti, ja jos ei tämäkään
riitä, niin kirjan loppuosa onkin sitten sen luokan nuotiotarinoita
ja mitäänsanomatonta Poltergeist-mekanismin pohdiskelua (kuten
esim. Mustosen itsensä kritiikittömästi tärkeänä
pitämä aivopuoliskoteorian pohdiskelu), että teksti voisi
täysin hyvin olla peräisin miltä tahansa vuosisadalta.
<>
Poltergeist-ilmiöt lyhyesti luonnehdittuna: usein ilmeisesti murrosikäisen
aiheuttamia yleensä korkeintaan muutaman viikon kestäviä
esineiden liikkumisilmiöitä, jotka vaikuttavat psykologialtaan
pahantahtoisilta, tai ehkä enemmänkin pahankurisilta hunsvoteilta.
Ne ovat aina epäjärjestystä aiheuttavia, ei koskaan rakentavia
tai ystävällisiä. Toisaalta ei niiden tiedetä koskaan
vahingoittaneen ihmistä vakavasti. Ne esiintyvät hyvin paljon
samanlaisina ympäri maapalloa.
Ilmiönä ne ovat todennäköisesti todellisia, vaikka
päältä karsittaisiinkin pois ne tavanomaiset vähintään
90% petkutusta, mielisairautta, huomionkipeyttä jne jne.
<>
Tällaiset kirjat eivät edistä parapsykologian eikä
parailmiöiden asiaa sen enempää ulkoiselta kuin sisäiseltäkään
näkökulmalta, koska toisaalta näkyy asiallisen neutraaliin
erittelyyn pystymättömyys, toisaalta omakohtaisen sisäisen
näkemyksen puute. Jäljellä on vain tietämättömän
avoin ihmettely, mutta se ei kaikessa kiltteydessäänkään
pitkälle vie. Näiden kirjojen oikea osoite olisi seurakunnan
sisäinen, mutta valitettavasti parakirjoittajat pyrkivät melkein
aina yli rahkeidensa ulkoseurakuntiin (eli parapsykologiaan tieteenä,
jolla ei ole mitään tällaisten parapsykolog-ismien
kanssa tekemistä). Parapsykologian kaikkiallinen uskonnollistamisvesitys
tekee entistä naurunalaisemmiksi nekin, joilla olisi persoonassaan
hiukan enemmän tutkimusevästä matkassa.
Mitä Mustosen persoonaan tulee, niin minulla ei ole mitään
häntä vastaan ihmisenä. Hän saattaa olla vaikka kuinka
lämmin, huomaavainen, asioita vaistomaisesti havaitseva. Poltergeist-ilmiö
puolestaan on edelleen tutkimisen arvoinen asia, ilmeisesti jopa todellinen.
Vaan valitettavasti minun on potkittava kivi kiven päältä
silloin, kun hyvä tarkoitus kääntyy vastakohdakseen, ja
sotkee parapsykologiaa; yhtä niistä harvoista alueista, joilla
edes jotenkuten olisi lupa käyttää yhtäaikaa sekä
järkeä että intuitiota.
Markku Siivola