Pois

Reidunn ja Sakari Kiuru: Kaarnalaiva. Otava 1995

MERESSÄKÖ VIKA JOS LAIVA UPPOAA?

Kalevi sairastui psyykkisesti 16-vuotiaana, yritti oman runonsa mukaisesti luovia elämän myrskyissä kaarnalaivana, kunnes valitsi 23-vuotiaana vapahduksen mielensä heilahteluista viidennestä kerroksesta hyppäämällä. Väliin mahtui monta mielisairaalakäyntiä ja lääkitystä, monta yritystä myös selvitä ilman niitä. Niin ainutlaatuinen kuin yksilön elämä toisaalta onkin, toisaalta tuo nuoren mielen sortumisen prosessi voidaan nähdä joka hetki jokaisella Suomen kolkalla, jokaisessa mielenterveystoimistossa ja psykiatrisen sairaalan osastolla. Toisia voidaan auttaa, toisia ei, ja ihmisten yhteisen syyllisyyden verkosta löytyvät syypäät sieltä, mistä heitä tahtoo hakea.

Vasta kymmenen vuotta Kalevin kuoleman jälkeen saattoivat hänen vanhempansa kertoa hänen tarinansa. Isä on entinen Yleisradion pääjohtaja, äiti viimeksi Vantaan perheneuvontakeskuksen johtajana toiminut psykologi, kummatkin jo eläkeläisiä.

Muistokirjoitus edesmenneestä tahtoo yleensä kaunistua. Kalevin kanssa kaunistuvat muutkin mielisairaat: "...ja kuitenkin juuri noissa 'hulluissa' on tavallista enemmän lahjakkaita ihmisiä, joiden vikana on vain suurempi herkkyys, tunteellisuus, luovuus ja kauneudentaju." Kirjoittajat pyrkivät huonolla menestyksellä ymmärtämään muita etsiessään Kalevin sairastumista edesauttaneita tekijöitä. Rippipastori, leikkikentän ohjaaja, ceausesculainen diktatuuri, hämäräperäiset huumesavukkeet, olisivatko ne ehkä edesauttaneet Kalevin huonovointisuutta? Koti ei varmaankaan - "äiti oli psykologi ja ymmärsi kasvatusasioita .... ja lahjoja oli isä ainakin tuonut, hienoja leikkiautoja ja muuta". - Maailma ei ollutkaan niin täydellinen kuin sen olisi Kalevin kannattelemiseen pitänyt olla.

Psykiatria, kun ei sekään voi olla sitä, mitä kirjoittajat haluavat, saa tavanomaiseen tapaan suurimman ryöpytyksen, eritoten kaksi häntä hoitanutta, paremmin Preussin armeijaan ja Käenpesään sopivaa lääkäriä. "Sairauden ja sairaalakierteen murtama", keksii takakansitekstikin pääsyylliset. Hoitajatkin kävivät kimppuun väkivaltaisesti Kalevin hyppelehtiessä leikkimielellä mielisairaalan osaston pöydillä. Ja psyykenlääkkeet syy, huono kunto seuraus, näinhän se menee yleensä muidenkin teksteissä väärinpäin. Psykiatrian resurssipula sentään häilähtää heidän mielessään. Vaihtoehtoa ei silti ollut, tuohon vihattuun psykiatriaan täytyi heidän silti toistuvasti turvautua.

Kirjoittajat toteavat syytöstensä keskeltä etteivät syytä ketään. Kritiikki niin psykiatrian edustajia kuin muitakin kohtaan jää ristiriitaiseksi, hajanaiseksi ja pinnalliseksi, lähinnä henkilösyytöstasolle. Tämä oman tuskansa sirpaleisiin pysähtynyt sairauspäiväkirja sopii niille oman lapsensa samankaltaisen kohtalon nähneille vanhemmille, jotka tarvitsevat tukea näkemykseensä ulkopuolisen maailman syyllisyydestä. Heitä on tuhansia tuhansien perään. Sen verran joka tapauksessa, että julkaiseminen kannattaa. Muutoin ei näitä kovin samankaltaisia omaistarinoita; itseterapeuttisia kertomuksia kohtalotovereille, vain sairautta ja syytösten kohdetta vaihdellen, jatkuvasti julkaistaisi.

Markku Siivola
Kaleva 22.5.95


Omaisia syyllistetään yhä vain

Markku Siivolalle kirja-arvostelusta Kalevassa (Reidunn ja Sakari Kiuru: Kaarnalaiva. Otava 1995):

Kirja-arvostelu Kalevassa yhä vain pyörii mielessäni, joten lienee parasta kirjoittaa siitä. Markku Siivola ei ymmärrä omaista! Ihmistä, jolla on pitkä tie hyväksyä suru ja päästä tuskasta.

Omaiset puhuvat usein syytellen tuskassaan, jossa ei vielä ole hyväksytty elämää tällaisenaan, kaikkineen. Jossa vielä eletään syyllisyysprosessissa, mutta joka toivon mukaan joskus asettuu ja pystytään hyväksymään tällainenkin elämä.

Suruunhan kuuluvat ahdistus syyllisyydestä ja syyttelyt monenlaisine miksi-kysymyksineen, joihin etsitään vastauksia. Psyykkisen sairauden ja itsemurhan suru ovat usein sellaisia, joista ei edes selviä koskaan ja silti täytyy vain jaksaa elää. Tällaisia kovia kokeneita surussaeläjiä voisivat ammattiauttajat edes opetella ymmärtämään. Markku Siivolan kirjoitus oli pikemminkin syyttävä kuin ymmärtävä. Koskaan ei ammattiauttaja saisi alentua autettavan tasolle syyttelyihin ja vastasyytöksiin. On löydettävä parantavampiakin keinoja kohdata onnettomat ihmiset. Kirja-arvosteluissakin voisi jakaa jollain tavalla apuaan, vaikka pitäytyykin arvostelussa.

Markku Siivolan kirjoitus on loukannut monia omaisia. Jo otsikko oli ironinen: Meressäkö vika jos laiva uppoaa?

Minä puolestani totean, että meressä tosiaankin on usein vika, kun laiva uppoaa. On karikkoja, on myrskyä. On usein myös sumua ja yhteentörmäystä, on huonosti merkittyjä väyliä jne.

Aina ei syy ole kapteenissa eikä purjehtijassa, vaikka toisinaan myös heissä.

Samoin on psykiatrisen potilaan hoidossa vikaa vielä nykyäänkin, saatikka sitten noina vaikeina vuosikymmeninä, jolloin oli tapana katsoa äidit syyllisiksi, kun lapsi sairastui. Sai siinä sivussa osansa isäkin, joka ei ollut aina työkiireiltään kotona tavoitettavissa.

On siis todellakin usein ollut vikaa hoidossa ja hoitokäytännössä, jossa syytellään omaisia. Siksi Suomeenkin on syntynyt omaisyhdistyksiä vaikuttamaan.

Mielestäni asiantuntija, joka on työskennellyt myös psykiatrisessa sairaalassa, suhtautui huonosti kirjoituksessaan 28.4.1995 kirjan kirjoittajiin, Kiurun pariskuntaan.

Olen odotellut jonkin asiantuntijan kirjoittavan Markku Siivolalle omaisia puolustavan kirjoituksen. Kuitenkin turhaan, sillä ei kai korppi korpin silmää noki.

Me omaiset puhumme todellisista puutteista hyvin huonolla menestyksellä, sillä melkein aina on vastassamme pilkallinen syyttely tai vähintäänkin puolustelu. Eikö jo olisi mahdollista pysähtyä aktiivisesti kuuntelemaan omaisten hätää ja alkaa miettiä, olisiko sittenkin asiantuntijoidenkin suhtautumisessa aihetta muutokseen.

Meitä omaisia on niin paljon että toivon vielä, että me jaksaisimme huutaa hätämme yhdessä ja vaatia epäkohtiin ja huonoon kohteluun muutosta. Jospa omaisina kohtaisimme toisemme ja alkaisimme pitää oikein kirjaa epäkohdista. Voisimme epäkohdat ilmoittaa määräajoin johtavalle ylilääkärille tutkittavaksi. Vasta sitten saamme muutoksia, kun todistamme täsmällisesti puutteet johtavalle hoitotasolle. Mitä meillä omaisilla on enää pelättävissä? Miksi siis emme jo toimisi?!

Markku Siivolan kirja-arvostelu on vain yksi todistus siitä, miten meihin omaisiin suhtaudutaan, kun vähänkin arvostelemme.

Monta tuskaa läpikäynyt omainen


PSYKIATRISEN AVUN HAKIJA LAINSUOJATON?

Jos onkin niin että meressä ja laivassa on molemmissa vikaa mikä osuus silloin on rannalla huseeraavilla?

Aion kirjoittaa yhden itseterapeuttisen tarinan lyhyesti siitä huolimatta, että se asiantuntijataholla nähdään vain syyllisen etsimiseltä perheen ulkopuolelta tai tuen hakemiselta saman kokeneilta.

Markku Siivola kirjoituksensa alussa vilauttaa ihmisten yhteistä syyllisyyttä. Jos apua hakeva perhe kertoo kokemuksistaan minkälaiseen toimintaan käytännön tasolla ihmisten yhteinen syyllisyys johtaa, se ei ammattihenkilön mielestä olekaan enää yhteiskunnan todellisuutta. Se on perheen taholta syyllisen hakemista ulkopuolisesta maailmasta.

Elän perheineni yhdellä Suomen kolkalla ja perheestä löytyy "Kaarnalaivan" päähenkilön kohtalotoveri, kuitenkin elää sinnitellen edelleen. Yksi niistä monista, joista Markku Siivolakin hyvin on tietoinen.

Silloin ammoin kuin ammattiapua jouduimme hakemaan uskoin maallikon yksinkertaisuudella tulevani kuulluksi vanhempana suuremman elämänkokemuksen omaavana kertoessani mikä mielestäni perheessä ahdisti. En tietenkään päässyt kertomaan tästä hoitavalle lääkärille vaan eri henkilölle. Kuitenkin lääkäri asiakkaansa kanssa keskustellessaan totesi aivan saman ongelman olemassaolon.

Ihmettelin, miksi terapiasuhteessa ei tapahdu myönteistä kehitystä, vaikka syy ammattiavun tarpeeseen oli tiedossa. Aikoinaan asian tajusin. Vaikka perheen ongelma ei ollut lääketieteellinen, se piti psykologisoida ja lääketieteellistää. Näin päästään nimeämään sairaus, määräämään lääkitys ja leimaamaan potilas. Määräävä tekijä oli se, mitä koulukuntaa edusti se yliopistollinen sairaala, jonka klinikalla auttaja-autettava suhde käynnistettiin.

Toinen haittatekijä omalla kohdallani oli väärä ihmiskäsitys. Se kristillisen ajattelun pohjalta jo pyhä-, kansa- ja rippikoulussa opittu ja opetettu. Aikoinaan sain selvitetyksi itselleni lääketieteen ihmiskuvan. Lääketieteessä ihminen on kone, jonka asiantuntija korjaa ilman että korjattava itse on lainkaan tietoinen, missä vika on ja kuinka sitä yritetään korjata Psykiatrian resurssipulasta ei ollut kyse. Jos olisi toimittu toisin, annettu tilaisuus kertoa perheen omilla kyvyillä ja valmiuksilla arkipäivästämme, arvoistamme ja normeistamme psykiatrian aikaa ja yhteiskunnan varoja olisi säästynyt.

Nuoren ihmisen elämä kului hukkaan. Usko siihen että hän yksin ja perhe ovat niin sairaita ettei voida auttaa lisäsi tuskaa ja toivottomuutta. Akateeminen, tieteellinen terapia ei tämänlaisista huolista välitä. Tieteellinen terapia ei voi laskeutua perheen arkipäivän tasolle.

Jo elämä itse olisi toiminut parantajana, koska kehitys yhteiskunnassakin kulki avartumisen suuntaan. Elämän parantavat voimat jäävät toiseksi siinä vallankäytössä jota ihmisten ylläpitämät järjestelmät harjoittavat. Psykiatriasta apua hakeva henkilö on lainsuojaton ja häneltä puuttuu tieto siitä vallankäytöstä, jota psykiatria harjoittaa.

Tässä on lyhyesti kerrottuna yhden perheen tarina, perheen jonka ongelmat ovat edelleen käsittelemättä.

Huijattu



Keskustelua Reidunn ja Sakari Kiurun kirjasta Kaarnalaiva. - Markku Siivolan vastine nimimerkkien "Monta tuskaa läpikäynyt omainen" ja "Huijattu" kirjoitusten johdosta.

HYVÄ JA PAHA PSYKIATRIA

Nimimerkki "Monta tuskaa läpikäynyt omainen" toivoo että minä ammattiauttajana voisin kirja-arvosteluissanikin jakaa jollain tavoin apuani. En kirjoita kritiikkejäni ammattiauttajana, vaan kriitikkona. Nämä kaksi tehtävää ovat päämääränsä, sisältönsä, sovellutustilanteensa ja kohderyhmänsä suhteen yhteensovittamattomia.

Nimimerkki "Huijattu", jolla on perheessään samankaltainen tilanne kuin Kiurun perheellä toistaa samoja tuntoja psykiatrian väkivaltakoneistosta kuin "Monta tuskaa läpikäynyt omainen" ja Kiurut teoksessaan. Kaikkia heidän havaitsemiaan epäkohtia on olemassa, mutta niiden yleistäminen ei auta ketään. "Monta tuskaa läpikäynyt omainen" osoittaa harminsa keskeltä kuitenkin kykyä nähdä, että kukaan ei ole täydellinen, ei meri, pursi, kapteeni tai purjehtija. Jokainen meistä on yhteisen syyllisyytemme verkon osa ja kanssarakentaja, siksi kuka tahansa voi löytää syyllisen kenestä tahansa.

Yhtenäinen psykiatrian valtakoneisto on näköharha. Sellaista ei ole olemassa, vaan psykiatrialla on ihmiskasvot, monet sellaiset. Se koostuu ihmisistä, joilla on monenlaisia mielipiteitä, ajatuksia ja terapiatapoja. Psykiatrian työntekijät ovat nuoria ja vanhoja, viisaita ja vähemmän viisaita, lämpimiä ja luotaantyöntäviä, ystävällisiä ja töykeitä, innokkaita ja loppuunpalaneita, kokeneita ja kokemattomia, yhdessä toimivia ja toistaan vastustavia. Kaikkea tätä samoissa suhteissa niin terveydenhuollon kuin monien muidenkin ammattien piirissä. Nimimerkit ovat varmaan kohdanneet monenlaisia heistä.

Nimimerkkien kuva psykiatriasta ei ole tasapuolinen, mutta ymmärrettävä. Potilaiden ja heidän omaistensa on vaikea kestää havaintoa, ettei psykiatria pystykään lievittämään heidän hätäänsä. Ei juuri kukaan meistä jaksa vaikeuksien keskellä olla kaikkia tasapuolisesti ymmärtävä. Monet psykiatrian edustajat ovat itsekin edesauttaneet psykiatrian vinoutuneen kuvan syntyä syyllistymällä samaan liikoja lupaavaan ylikehumiseen mitä muutkin ihmisryhmittymät, olivatpa tieteellisiä, poliittisia tai uskonnollisia. Se kostautuu myöhemmin kaikille osapuolille. Mustaa on kuitenkin kaikkien kyljessä, patojen ja kattiloiden.

Psykiatriaa sisältäpäin kauan seuranneena tiedän sen - kuten muidenkin parannustapojen - piirissä tapahtuvan kaikenlaista, hyvää ja pahaa, monesta eri syystä. Tohtisiko kukaan kirjoittaa tälle palstalle myönteisistä kokemuksistaan?

Markku Siivola


To  Markku Siivola
Subject kommentti kirja-arv.Kaarnalaiva"tohtiiko joku kirjoittaa
myönteisistä kokemuksistaan?
Date Mon, 22 Feb 1999 174532 +0200

Tohtii.

Skitsofreniaa sairastaneen omaisena tunnistan omakseni edellisissä kommenteissa käsiteltyä syyllisyyden tunnetta - ja syyllistämistä. Vaikeaa omaisteni sairastumisissa oli se ettei varsinaista syytä voitu koskaan osoittaa ja kuitenkin voitiin osoittaa montakin altistavaa tekijää. Omaisten syyllistämisessä ihmetytti miksei sitten omaisia hoideta? Ei edes pyytämällä! Useiden eri ammattiauttajien kommentti avunhuutoon oli et sinä ole hänen sairaudestaan vastuussa, elä vain omaa elämääsi! Ja jos en minä ole niin kuka sitten? Jospa minä haluankin olla vastuussa. Miten voin "vain elää omaa elämääni" kun lähelläni on tuskainen potilas joka huutaa apua, ja lopulta vuosien sairaalakierteen jälkeen tekee itsemurhan? Tietoa sairaudesta,ennusteesta, potilasta mahdollisesti helpottavasta tuesta ym. ei saatu ei ollut. Omaisena olisi tietysti helpompi olla jos ennuste on jollain lailla selvillä ja potilaan vointia helpottavia keinoja tiedossa.

Sairastuneen läheisen myönteisin ja rohkaisevin kommentti oli "olen kiitollinen kun et yrittänyt muuttaa minua vaan hyväksyit sairastumiseni." Juuri samanlaiset kokemukset ovat olleet niitä myönteisiä kokemuksia itsellänikin - kun kohtasi ihmisiä, ammattiauttajia, hoitohenkilökuntaa, jotka eivät yrittäneet parantaa/ymmärtää/muuttaa tilannetta miksikään, vaan olivat läsnä ja kohtasivat. Syytä ei välttämättä löydy, parannuskeinoa ei välttämättä ole mutta elämän ei silti tarvitse olla toivotonta ja ilotonta. Elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.

Tänä päivänä tunnen myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan jotka ovat traumaattisten sairastumiskokemusten/itsemurhan tehneiden läheisiä/heitä hoitavia ihmisiä. Vihalla ja syyllistämisellä on aikansa ja oikeutuksensa surutyössä. Ilman ulkopuolista tukea ja välittämistä siitä on vaikea edetä. Hoitohenkilökunnan puolesta toivon että he saisivat tukea ja työnohjausta, aitoa välittämistä ja rohkaisua kohdata omainen ja tuskainen potilas, yksin eivät hekään pysty auttamaan. Meillä kaikilla on rajamme ja hölmö on se joka ensimmäisten pettymysten jälkeen heittää hanskat tiskiin. Oman elämän puolesta on taisteltava, toivoa löytyy oman kokemukseni mukaan kohtaamisesta ja välittämisestä.

Ja vielä vastuusta - jos sitä on hoitohenkilökunnan vaikea kohdata omien riittämättömyyden/syyllisyyden tunteiden keskellä niin on myös omaisten. Joten - samassa veneessä ollaan.

Niin että eiköhän pistetä tanssiksi.

anu.leinonen@kolumbus.fi