Pois

Marian Liebmann: Mielen kuvia. Taideterapia käytännön hoitotyössä. Suom. Kaisa Koskinen. Kustannusosakeyhtiö Puijo 1992


MIELIKUVITTELIJOITA

Terapia ja taide ovat elämän rajattoman liekin varjoja ihmisen tajunnan pinnassa. Potilaansa elämänlähteen mutaveden muuttaa tosi taideterapeutti viiniksi, viideksi leiväksi ja kahdeksi kalaksi.

Näin teoriassa. Meidän aurinkokunnassamme ei sellaista esiintyne. Tyytykäämme laillistettuihin sielunsohijoihin, terapiateoreetikkojen egobalsamiin ja sinisiin silmiin älkäämme kertoko parantajien olevan kolmen lapsen väsyneitä äitejä ja muuta inhimillistä.

Taideterapeuttiryhmä on aiheensa rajattomasta luonteesta johtuen sangen epämääräinen. Sen virallinen määrittely koulutuskriteerein on kyllä helppoa, mutta silloin määritellään koulutusta, ei taideterapian todellisuutta. Pieni osa sen harjoittajista on tullut alalle traditionaalisten taidemuotojen alueilta, eniten kuitenkin psykiatrian piiristä. Monilla on toimintaterapeuttikoulutus.

Taideterapiaa saattaa tavata sosiaalialan ja terveydenhuollon reunamiltakin kuten erityishuoltolaitoksista, kouluista ja vankiloista. Välineenään se käyttää eniten kuvaamataiteita. Sen tyypillisin kohderyhmä on psyykkisesti sairaat, mutta myös ruumiillisista sairauksista kärsivät ja muuten vain yhteiskunnan kovaosaiset saattavat joutua sen sovellutuskokeilujen vaikutuspiiriin. Tunne- ja käyttäytymisongelmat ovat sen tavanomaisimpia kohdeoireita. Sitä harjoitetaan niin yksilö- kuin ryhmäterapiana.

Ensimmäinen lääketieteellinen artikkeli psyykkisesti sairaiden kuvallisesta itseilmaisusta laadittiin vuonna 1872 Ranskassa, vuonna 1950 Suomessa. Ensimmäinen taideterapeutin kokopäivävirka perustettiin vuonna 1968 Hesperian sairaalaan. Väitöskirja 'Taideterapia psykiatrisessa sairaalassa' valmistui vuonna 1984 ja psykologian lisensiaattitutkielma 'Kuvailmaisuryhmä koulutusmenetelmänä' vuonna 1991. Taideterapeuttikoulutusta antaa Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskus ja 2-vuotisen taidepsykoterapeuttikoulutuksen Helsingin yliopiston täydennyskoulutuslaitos yhdessä Helsingin yliopistollisen keskussairaalan psykiatrian klinikan kanssa. Suomen Taideterapiayhdistys perustettiin vuonna 1974, ja samalla vuosikymmenellä taideterapia juurtui vakituiseksi hoitomuodoksi Suomen psykiatrisissa sairaaloissa. Suomen taideterapeuttien liitto huolii riveihinsä vain taideteollisen käyneet. Hahmotaideterapiakoulutustakin löytyy yksityisyrittäjäpohjalta.

Taideterapiaa laajempi käsite on luovuusterapiat, joihin mahtuu mitä tahansa kuten draama, kirjallisuus ja tanssi jne, vielä laajempi on ekspressiiviset terapiat; "kaikkea vähän". Ahtaampi käsite on taidepsykoterapia; psykoterapiakoulutuksen saaneen henkilön harjoittama taideterapia.

Nuorena ja perustaltaan tulevinakin aikoina epämääräiseksi jäävänä alana ei taideterapialla ole mahdollisuuksia professioon; oman erikoisosaamisensa identiteetin kiteyttämiseen tieteellisyyden, ammattimonopolin, kollegiaalisuuden, koulutusjärjestelmän, omien valintakriteerien ja tiedonkeruujärjestelmän keinoin. Se tarvitsisi oman teoreettisen viitekehyksensä, mutta taiteellinen prosessi (jota on ehdotettu sellaiseksi) ei ole teoretisoitavissa. Julkisessa terveydenhoidossa se on ja tulee jäämään omaa identiteettiään etsiväksi muiden hoitotoimien tukitoiminnaksi, joka markkinarakoutuu pitkiin traditioihinsa järkäleistyneiden terapialohkareiden väliin. Taideterapian on syytä olla huolissaan rahoituksestaan, sillä se saa potkut tuettujen hoitomuotojen listasta kun kovat ajat tulevat.

*

Opettaja, sosiaalityöntekijä ja taideterapeutti Marian Liebmanin teos kuvaa taideterapiaa Englannissa. Kahdeksan muuta kirjan synnyttänyttä kollegaa edustaa painotukseltaan tyypillistä taideterapian kentän jakaumaa: psykologi, sosiologia, kasvatustieteilijä, sairaanhoitaja, psykoterapeutti, kuvaamataidon opettaja, yksi kuvanveistäjäkin. He työskentelevät psykiatrisessa sairaalassa tai avo-osastolla, ehdonalaistoimistossa, asunnottomien asuntolassa, sairaalan taideterapiaosastolla, luki-häiriöisten lasten sisäoppilaitoksessa, psykogeriatrisella osastolla, päiväsairaalassa. Maalaus ja piirtäminen on kaikkien keskeisin terapiaväline, samoin ajattelun liikkuminen länsimaisen psykiatrian arkipäivän legalisoimissa tutun turvallisissa uomissa.

Vaikka maailma ei muutukaan, eikä juuri ihminenkään, niin se verran hän toiselle merkitsee ja joskus auttaakin, että yhteys - tyrkyttämätön - on arvokasta kaikissa muodoissaan. Vaikka taideterapia käytännössä onkin samaa jaanaamista kuin muutkin ihmisen yritelmät, sisältää se kuitenkin niin arvokkaan ja olemukseltaan rajattomuudenkin sallivan mahdollisuuden yhteyteen, että se kuuluu itsestään selvänä osana auttamiskeinojen moninaisuuteen. Liebmannin ja kumppaneiden pisara taiteen ja terapian meressä sopii sen ääreen sattuville sopivaksi johdannoksi, joka ajoittaisine tyyppiteoretisointeinenkaan ei kuitenkaan tapa esimerkkikuvausten ja kuvien kautta välittyvää elävää kuvaa taideterapiasta käytännön työssä.

Markku Siivola