Pois

Kari E. Turunen: Elämänkaari ja kriisit. Atena 1996

MIETELMIÄ NARSISMIN VANKILASTA

Ihmiset voidaan jakaa vaikkapa heidän ajatustensa kiteytymäasteella. Runo parhaimmillaan on niin huikea ajatuskiteytymä, että hupsumman lukijan päässä se ei koskaan sula alkutekijöihinsä. Surkuteltavan usein ei kirjoittaja kuitenkaan itsekään tajua mistä on ajatussilppunsa kerännyt, tuloksena "Jokisen eväät" psykologiaa.

Asteikon toisessa päässä ovat varsinaiset ajatuksen hämähäkit, joiden rakennelma on huikean monimutkainen, sisäistä loogisuutta hehkuva taideteos, joka tappaa verkkonsa silmukoihin lentäneen elämän. Tällainen on esimerkiksi Veikko Tähkän Baabelin torni (Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY 1996).

Kuopion yliopiston filosofian apulaisprofessorin, yhteiskuntatieteiden tohtorin Kari E Turusen, 48, luulisi olevan jo peruuttamattomasti omassa verkossaan, onhan hän kutonut sitä jo parikymmentä vuotta parinkymmenen julkaisun voimalla. Jos hän olisi aivan puhdasverinen filosofi, hän olisi jo mennyttä miestä, muumio muiden joukossa ajatuksillaan keikailevan länsimaisen filosofian intuitiovammaisten degeneroituneessa umpikujassa.

Mutta eivät yhteiskuntatieteetkään johda häntä kirjansa lopputulemaan, jossa hän asettamansa kriteerit itse täyttäen osoittaa oman naurettavan vajavaisen näkökulmansa, joka saattaa jopa lukita toisten ajatuksia: "Jos yksilö olisi tiedostanut narsisminsa perin juurin .... hän ei kirjoittaisi mitään. Hän oivaltaisi, miten naurettavan, nimenomaan naurettavan vajavainen näkökulma on se mitä hän esittää". Juuri tämä on hänen vahva puolensa, aukkonsa ajatuksen vankilan muurissa, josta saattaa olla vielä pakoonpääsyn mahdollisuus vapaamman taivaan alle. "Joka itsensä alentaa, se ylennetään", sanoi Jeesuskin, ja näin on, vaikka alentaminen tapahtuisikin osittain ylentämisen toivossa, narsisteja kun kaikki ollaan, Turusen sanaston mukaan. Perisynti, sanoisi uskovainen.

Narsismi on hänelle kaiken ydin. Pyyde tunteen, valta ajattelun ja ahneus tahdon alueella, siinä ikäkausijärjestyksessä ihmisen turuslaiset sielunlaadut, joista hän maksaa häpeän, ahdistuksen ja tyhjyyden tunteen kalliit eksistentiaaliset hinnat, höystettyinä vielä vihalla, pelolla ja kateudella. Ei ihme, että näiden ihmisen surkeutta alleviivaavien sanojen sarjan korottamisella ihmisen keskeisimmiksi tekijöiksi on ihmisen puuhailu ylipäänsä Turuselle pääosin naurettavaa. Turusen yhteiskuntatieteellistä taustaa heijastaa myös hänen voimakas linkityksensä narsismin suuntautumisesta yhteiskunnallisen järjestelmän hyödyntämiseen.

Hänen kamppailunsa omaa ajattelunarkomaniaansa vastaan on kuin Rudolf Steiner vetämässä Sigmund Freudin päätä pois filosofian giljotiinista. Hän viljelee determinismiinsä kuolleen ajattelutavan kielikukkia kuten juuri narsismi, omnipotenssi, defenssi, yllyke, häpeä, mutta on toisaalta lukenut Steinerinsä hyvin, tietysti, kun on hänestä väitellytkin (Rudolf Steinerin kehitys ja ajattelu: filosofis-psykologinen tutkimus. Arator, 1990) nähden ajattelusumunsa läpi jonkin verran myös sitä ei-materiaalista taustaa, joka Steinerin rivien välistä pilkottaa jääden kuitenkin turhaan kaipaamaan sitä oikeaa koordinaatistoa jolla sielua tieteellisesti kuvaisi.

Maallikon luettavaksi on teos turhan koukeroinen. Lampikosken ajatusrakennelma on yhtä aikaa liian korkea ja liian kapea. Ajatusvoimistelusta nauttiville loogikoille se sopii.

Markku Siivola