Pois

Shere Hite & Kate Colleran: Rakkaussuhteet - 60-luvun nainen valitsee itse. Suom. Jaana Lahtinen. Tammi 1990
Wilfried Wieck: Haluan sinua, rakasta minua. Suom. Hertta Coogan. Otava 1990.

NAARASTELIJOITA

Joskus mietin julmasti josko jumala soisi tehdä meille semmoisen jullikan että seksin meiltä poistaisi. Kävelisimme häntä pystyssä siinä missä kissat ja koiratkin, eikä nudisteista enää kohistaisi ja Baby Production Inc:it hoitaisivat hommat siististi syväjäädytetyllä spermalla. Kauppojen pornohyllyille saataisiin vaikkapa vihanneksia ja terveysteetä, eikä hierontakirjojen kuvitusta varten tarvitsisi enää hakea eri sukupuolta olevia vetreälihaisia Adoniksia ja heidän sankarittariaan.

Vaan vanhuuden kaukaiseen ja steriiliin horisonttiin jo silloin tällöin katseeni kaihoisasti luoden käännyn kuitenkin taas pois tulevaisuusnäyistäni ja tartun taas yhteen sängyssäläähätyksen oppikirjaan, lasten pippelioppaisiin, kansanterveystätien ja koulun sukupuolivalistajien tekopirteisiin teksteihin teini-ikäisille tai Todellisten Professionaalien kuolonpölyisiin "parisuhde"-narinoihin. Sen kuolleempaa sanaa kuin "parisuhde" on seksin piiristä apropoo vaikeaa tavata.

Hyrräpari

Kuin elämä sekuntia ennen kuolemaa vilistivät nämä kuvat salamannopeasti mielessäni nähdessäni ensimmäisen vilahduksen postipaketista purkautuvista Shere Hiten & Cathe Colleranin Rakkaussuhteista sekä Wilfried Wieckin samantapaisesta opuksesta.

Shere Hite (tunnettu Hite-raportistaan miehen seksuaalielämästä, Otava 1982) & Kumpp., oli vielä ennakkoaavistustakin karmeampaa luettavaa. He ovat kaksi haarovälistään käyntiinpyöräytettyä hyrrää, tukka suorana naisasian eteen, vauhdista veri päässä miestä kohtaan. He ovat kaksi Naisten Pelastustelttakokouksen uskovaista huutamassa maailman kaikkia naisia yhtymään mieluummin toisiinsa kuin mieheen. - Voimaa vastaan on asetettava vastavoima, eturyhmää vastaan toinen, muutenhan tässä raa'assa maailmassa jää jalkoihin, mutta voiman käyttö on eri asia kuin tämän duon patologinen samaistuminen sukupuoleensa. Sellainen asiansa puolustaja ei pysähdy omalle rajalleen vaan vyöryy tilaisuuden tullen vihollisen maalle.

Missään kohtaa heidän tekstissään ei näy mies ihmisenä ilmi, vaan usvaisena hahmona, josta vain penis piirtyy esiin selkeänä sojona. H&C:n raportti on puhdas seksipoliittinen banderolli, seksisminen vappumarssi, sotahuuto, liehuva lippu ja pyssyjen eikun käsilaukkujen pauke. Kaikki inhamiesesimerkit ovat varmaan totta, ja niitähän voisi löytää miljoonia lisää, mutta tässä H&C:n räikeässä Pilatuspesuveden roiskuttelussa miehiä ristiinnaulittaessa vähenee äkkinäiseltä sekin naisten arvostus, mitä miessialla nyt olisi sattunut vielä vanhojen äidintissimuistojen joukosta löytymään.

Puolenvaihtoko parempi?

Wilfried Wieck, saksalainen 52-vuotias, vasta kahdeksan vuotta sitten feminismiin herännyt psykoterapeutti "paljastaa kirjassaan parisuhteen totuudet". Tutkiessaan naisten vapautumista hän huomasi feministisen tieteellisen tutkimuksen kautta monesta asiasta että ne ovatkin päinvastoin kuin mitä hän entisessä miehisessä harhassaan oli luullut. Se olikin mies eikä nainen, joka on mustasukkainen. Se onkin mies, joka on riippuvainen toisesta sukupuolesta. Juuri mieshän se onkin voimaton ja heikko jota nainen pitää käynnissä, eikä suinkaan vahva ja tukea jakava niinkuin hän oli luullut. Eikä miehellä ollutkaan edes sana hallussaan, kuten hän oli luullut, vaan hän juoksuttaa tyhjää kukkokiekuu-puhetta ilman tunteita ja taukoja. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa on pääkonflikti sukupuolten, ei luokkien välillä", siteeraa hän Sartrea, joka "tiedosti naisen arvon alentamisen ja pääsi totuuteen".

Wieckin kirjan mieskuvaukset ovat paljolti samankaltaisia kuin H&C:n, eivät kuitenkaan niin räikein vedoin lukijan silmille roiskittuja. Mikä on mies: surkea räiskääjä ja raiskaaja, nyrkkiin puristettu voimattomuus, vakiovääristymiensä kanssa sielunsa nurkassa puhaltelemassa machomiehen kuumailmapalloonsa, jonka terävän feminismin kastroiva myrkkypisto helposti puhkaisee saaden miehen turvautumaan entistä enemmän väkivallan kaikkiin johdannaisiin.

Wieck vertaa naista huumeeseen, ei-inhimilliseen objektiin, johon riippuvaiseksi jo äidin hoitorituaali on miehen pienenä muovannut. Isä vetäytyy hoidosta kauemmaksi, ja äiti tulee tarpeiden ensisijaiseksi tyydyttäjäksi. Juuri tämä patologinen 'me kaksi'-kuvio vallitsi Wieckin suhdetta omaan äitiinsä. Tämä jättää mieheen riippuvuuden, joka pakottaa miehen myöhemmin saamaan naista vaikkapa uskottomuuden, prostituution, perversioiden, raiskausten ja vallan kaikinpuolisen väärinkäytön avulla. Wieck arvelee miesten huumeenomaisen naisriippuvuuden lopettamiseksi välttämättömäksi purkaa naisten yksinoikeus lastenhoitoon, jota yhteiskunta ei kuitenkaan salli, sillä niin valtio kuin tähänastinen lastenkasvatuskin suistuisivat hänen mukaansa jaloiltaan, jos isien valta valtiossa ja äitien valta lapsiin jaettaisiin oikeudenmukaisesti.

Hän on kiteyttänyt terapiaohjeensa naisille yhdeksään kohtaan:

Älä hemmottele, suojele ja ihannoi miestä, nimeä miehen viat, käy intensiivisiä keskusteluja miehen kanssa kaikista ongelmatilanteista, kestä epävarmuutta seisoen johdonmukaisesti päätöstesi takana, ota johto käsiisi miehen autonomiavimmaa vastaan muodostaen sen suorastaan poliittiseksi voimaksi sovinismia, sotaintoilua ja fasismia vastaan, riko miehen tabut, työstä omat epäjohdonmukaisuutesi, ponnistele oman itsekunnioituksesi saamiseksi, vaadi miehen oppivan naiselta.

Likimain joka ihmissuhdeteoksen loppusivuille kuuluvan pakollisen tulevaisuusvision toteuttaa Wieck toivomalla väkivallasta ja hierarkiasta luopumista, naisten tunnepitoisen, intuitiivisen, konkreettisen, avoimemman, kilpailemattoman, hellemmän ja pehmeämmän elämänasenteen laajempaa omaksumista. Ihmisyys tarvitsee vapaata, vaan ei radikaalia feminismiä; 20. vuosisadan humanismin muotoa, lausuu hän vetäen rajan sentään ennen täydellisen mustavalkoista horisonttia. Hän on kuitenkin läheisyysmanian, tuon koko läntisen psykologian yhden perusjuonteen otteessa; mitä lähempänä, sitä parempi. Vaan läheisyys ihanteena johtaa ihmissuhdehelvettiin kuten muutkin monomaniat ja Wieckin mies/naismuotit. Oikea välimatka on jotain paljon hienosyisempää, elävämpää ja liikkuvampaa kuin maksimaalinen läheisyys - tai sen maksimaalinen torjuminen.

Yksipuoliseksi Wieck jää, muunnelmaksi "Entisen ateistin kristillisistä esseistä", sukupuolenvaihtajasta, jolla pitää olla joku puoli, kun puolueettomuus, kaikkien puolten pelipanosten näkeminen tuntuu liian kiinnekohteettomalta, vapaudessaan liian itsenäiseltä.

 

Markku Siivola