Pois
Tor-Björn Hägglund: Ruumiillisuuden kosketus. Psykoanalyyttisiä esseitä. Psykoterapiasäätiö Monasterin psykoanalyyttisiä toimituksia no 7. Kajo 1998

Tor-Björn Hägglund: Peilissä vaskiset kasvot. Romaani. Kajo 1998

 

NARSISMIN KOURISSA

 

Psykoanalyysi pelasti Tor-Björn Hägglundin jo kauan sitten. Paljon on vettä Oulujoessa sen jälkeen virrannut, Hägglund psykoanalyysia harjoittanut ja siitä kirjoja kirjoittanut, löytöjään eri puolilta kuvannut. Hän tahtoo viihtyä syrjässä, omassa mielikuvagalleriassaan, pois maailman julmasta valtapelistä. Sen yksinäisiä hetkiä rikkovat vain lyhyet mystisen kohtaamisen hetket potilaan tai luonnon ja esi-isäin hengen kanssa.

Kuinka laajoja kysymyksiä hän käsitteleekään, palautuvat ne aina samaan Kaanaan kieleen; muutaman ennaltavalitun peruskäsitteen yhdistelmään. Todellinen itse, niin "rajattomasti luova" kuin se onkin, palautuu varhaiseen äitisuhteeseen ja itsekeskeiseen narsismiin, ja luovuuden onnistunut tasapaino valheellisen itsen sivistyskuoren sopivasti suitsimaan oikeaan itseen. Viekää sana "narsismi" häneltä pois niin silloin yksi häneltä puuttuu ja sen mukana kaikki. Mystiseen kokemukseenkin seuraa Winnicottilainen narsistinen tosi-itse, silloinkin sukupolvien ketjun vankina.

"Jotta keskustelu rationaalisen ja irrationaalisen välillä olisi mahdollista, tarvitaan tulkkia; tarvitaan psykoanalyytikkoa" piirtää hän käsitystensä perustan ja rajoituksen, elämänsä ulkopiirin. Hägglund arvostaa psykoanalyysin pidättäytymistä irrationaalisuuden tutkimuksen rationaalisista johtopäätöksistä. Tulkinta itsessään on kuitenkin jo rationaalisuutta. Eikä systeemin sisäsiittoisuus itseisarvona takaa muuta kuin että se on tarpeeksi - niin - narsistinen - uskoakseen tulevansa parhaiten omillaan toimeen ilman ulkomaailman saastuttavaa vaikutusta.

Vaikka hän kertoo näkevänsä timantissa monta, tuntematontakin, viistettä, ja vain yhden niistä olevan psykoanalyysin, niin juuri sen viisteen hän alati kääntää silmiään kohti, ja juuri sen pinnan heijastuksista hän tulkitsee ympäröivää maailmaa. Hän kirjoittaa ettei tuollainen psykoanalyytikon profeetallinen saarnaavuus riitä, vaan syvin kosketus tapahtuu kahden ihmisen mystisen puolen kohdatessa toteuttaen siinä psykoanalyysiin - onneksi - sisäänrakennetun kaipauksen pois itsetakomistaan kahleista taivaanrantaa ketjunsa päästä kaihoavasti katsellen muiden akateemisten tieteiden märehtiessään tyytyväisenä eteensä sattunutta ruohoneliömetriään.

Ruumiillisuus sijoittuu Hägglundin ajatusmaailmassa paljolti haarojen väliin, taustaideologiansa mukaisesti. Se on esseekokoelmakirjassa ohuehkona punaisena lankana kirjan otsikkoa kannattelemassa.

"Peilissä vaskiset kasvot" -romaanin analyysipotilaan ja analyytikon vuoropuheluissa saa äidin vitun mysteeri jo lihallisemman asun. Uniluvun perinteisissä käsityksissä näkyy Hägglundinkin mieltymys nähdä mieluummin unissa sensuuria kuin unien tarkastelijassa niiden lukutaidottomuutta. Oppikirjaksi vaan ei kaunokirjallisuudeksi tekee Vaskikasvon se, että sen tarina kannattaa psykoanalyysiä eikä toisinpäin.

Mitä nämä kummatkaan kirjat olisivat ilman Oidipusta, fallisuutta, regressiota, katektointia, sublimointia, naisen sisätilaa, mutta ennenkaikkea narsismia, sivu sivun jälkeen niin tiuhana sateena, että maallikompikin järki jo alkaa epäillä asiassa olevan kirjoittajalle jotain ongelmallista. Mieleeni muistuu mainio narsismin määritelmä: "Narsisti on henkilö, joka pitää itsestään enemmän kuin minusta".

Vaskiset kasvot ovat niin analysoitavan kuin analysoijankin pimeä, kova, narsistinen puoli. Yhdessä nämä kaksi teosta ovat luovuuden ja vallan suhteita pohtiva esseiden ja romaanin sisarliitto. Uniesseen luvun "Nuoruusiän jäänteet järjestötoiminnassa" vihjaus analyytikkokollegojenkin piirissä kukkivaan narsismiin (jota suomalaisen analyysin Grand Old Man Veikko Tähkä käsitteli toissavuonna suorasukaisemmin kirjassaan Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen, WSOY 1996) laajenee riemukkaasti Vaskikasvojen toiseksi pääteemaksi; uuden analyytikkokandidaatin "pääsytutkinto"haastattelujen hervottomaksi kuvaukseksi, jossa vammaisia ovat kaikki, niin tenttaajat kuin tentattavat. Tuoneeko se psykoterapiasäätiö Monasterin kollegoille sitten enää mitään uutta pohdittavaa siitä keiden narsismien langoista Hägglund on ristipistonsa kirjaillut.

Vaskikasvojen luettavuutta tuo sivuteema kuitenkin parantaa, vaikka Hägglund turvautuu samanlaiseen Münchausenin ratkaisuun kuin monet muut älykkäät psykoanalyytikot suistamalla analyytikon valtaistuimeltaan alas tavallisten kuolevaisten joukkoon ennenkuin kriitikot sen ennättävät tehdä. Temppu tehdään kuitenkin psykoanalyysin omin välinein, jolloin toivottu lopputulos on psykoanalyysin arvonnousu Jeesuksen malliin: joka itsensä alentaa, se ylennetään. Münchausenilta nousee nostopuuhissaan ilmaan kuitenkin pelkkä tukka.

Hägglund voi antaa eniten lukijoille, jotka toisaalta kaipaavat ihmismielen loppumattomille lähteille, toisaalta tarvitsevat hiottujen käsitteiden lujan turvaköyden, jolla vetäytyvät mysteerin reunalta takaisin siihen turvaan, jota hallitseva järki tarvitsee pelossaan antautua välittömästi maailmalle.

 

Markku Siivola

 

Katso myös Piilotajunnan ääni (1985), Rakkauden hipaisu (2001), Susirajalla - esseitä Tor-Björn Hägglundista (2001)