Pois

Martin Seligman: Optimistin käsikirja. Otava 1992


OPTIMISMIN OPETTAJA

Psykoterapian vihreillä niityillä eivät vanhat analyysipässit saa enää aatehistorian julmain lainalaisuuksien vuoksi rauhaa pikkupässeiltä. Behaviorismi alkoi puskea kylkeen jo vuosisadan alkupuoliskolla, ryhmä- ja perheterapia liepeillä keikkuen, kognitiivinen terapia (KT) vasta 1980-luvulla. Yhdysvalloissa ovat lääkärit viihtyneet enimmäkseen psykoanalyysin laidunmailla, psykologit noilla muilla.

Pennsylvanian yliopiston psykologian professori Martin Seligman antaa intoutuneen yksipuolisesti kyytiä psykoanalyysille, hiukan behavioristeillekin. KT:ssa hän arvostaa eritoten sen yhtä alkujuurta; Rationaalista Emotiiviterapiaa (RET), ja näkee sen perustajan Albert Ellisin ja kognitiivisen terapian tunnetuimman kehittäjän Aaron Beckin Freudin ja Jungin rinnalla kun tämän vuosisadan psykoterapian historiaa kirjoitetaan. KT ei ole kuitenkaan selkeärajainen yhden miehen synnyttämä teoria, vaan rajoiltaan jonkin verran hämärä tiettyjen perusteesien vaihteleva kokoelma.

Potilas näkee tuskansa johtuvan sen aktivoivasta ulkoisesta tapahtumasta huomaamatta näiden kahden väliin ehtineitä ko. aktivoivaa tapahtumaa vääristyneesti tulkitsevia ajatuksiaan, jotka ovat tuskan välitön syy, aktivoiva tapahtuma vain välillinen. Ajatukset määräävät tunteita enemmän kuin tunteet ajatuksia, on yksi KT:n perusnäkemyksiä. Kärsimykset ovat siis seurausta niistä uskomuksista, jotka ajatus muodostaa vastoinkäymisistä. Juuri noihin uskomuksiin suuntaa KT päähuomionsa. Seligmanin termein on tämä ketju VKS: Vastoinkäyminen -> Käsitykset -> Seuraukset. Tämä on suora lainaus Ellisin ABC-kaaviosta (Activating event -> Belief system -> emotional Consequences). Niinpä juuri käsitykset ja niiden kumoaminen ovat Seligmanille keskeisimpiä. Psykoanalyysi on kiinnostunut ajatuksista tiedostamattomien fantasioiden symbolisina heijastuksina nähden minän puolustuskeinoja ja aktiivia torjuntaa siinä missä KT näkee valikoivaa havainnointia; luonteeltaan neutraalimpaa meta-ajattelun puutetta, huomioinnin harjaantumattomutta. Päivätajunta syyttää alitajuntaa salaamisesta kun ei itse ymmärrä näkemäänsä.

Seligman totesi koirakokeissaan koirien oppivan avuttomiksi jos ne toistuvasti asetettiin stressitilaan, johon ne eivät voineet vaikuttaa. Siitä hän laajensi ihmisiin käsitteen "opittu avuttomuus" eli opittu pessimismi, josta voidaan oppia poiskin; oppia optimismi. KT on tunnetuin juuri masennuksen hoitoperiaatteistaan. Kirjan loppupuolella kehittelee Seligman omaa "optimismiaan" KT:n periaatteiden juostessa kuitenkin punaisena lankana sen läpi, päätekniikkana Seligmanin oma "väittelytekniikka"-muunnos KT:n erittäin keskeisestä omien ajatusvääristymien rationaalisesta analyysistä, jolla todisteita ja vaihtoehtoja puolesta ja vastaan etsien ja käytännön tilanteissa niitä testaten käydään omien liioittelevien, ylipersonoivien, yliyleistävien, katastrofoivien ja muiden ajatusvääristymien kimppuun.

Seligmanin "opittu optimismi" ei ole harhakuvien ja heikon todellisuudentajun muodossa omistajansa orjuuttavaa synnynnäistä optimismia. "Opitun optimismin teho ei perustu epärealistisen myönteiseen käsitykseen maailmasta, vaan ei-kielteisen ajattelun voimaan". Seligman ei ole missään muuallakaan langennut sokean optimismin pollyanniskeluun, näkeepä pessimisminkin olevan joskus lähimpänä todellisuutta. Hänen kirjansa on kertomus hänen omasta tiestään kognitioiden tutkimuksessa, toisaalta itsehoito-opas, jolloin se ei kunnolla sovi millekään viiteryhmälle, mutta puolustaa yleistajuisena kuitenkin paikkaansa KT:n hengen läiskittäisenä esittelynä. Toisaalta saattaa hänen menevän avoin kirjoitustyylinsä jonkun itsehoito-ohjeita hakevan tumman maammon marjan tajuntaan kolahtaakin odotellessamme parempien kirjojen suomennoksia aiheesta.



Markku Siivola