Pois

Jukka Salonen: Epidemiologian perusteet. WSOY kurssikirjat 1985

PAHOINVOINNIN JOUKKO-OPPI

Sairautta voidaan tarkastella ja siihen joskus jopa vaikuttaa kahdella toisilleen täysin vastakkaisella tavalla.

Ensimmäinen on makrotason, kokonaisvaltaisuuden, yksilökohtaisen lähestymisen tapa. Siitä pitää eritoten sairas yksilö. Laitteista ja lääkkeistä riippumatta hän aina kaipaa ymmärrystä, oman hätänsä kuulluksi tulemista, intuitiivista kokonaisvaltaista otetta. Vaihtoehtoisten hoitomuotojen edustajat ovat tässä suhteessa usein parempia kuin lisensoidut ja legalisoidut parantajat, koska vaihtoehtopuuhailijoilla ja huuhailijoillakin on usein omaan asiaansa syvästi uskovina usein paneutuvampi, innostuneempi, kuuntelevampi ote, olipa itse käsittely- ja lääkityshoito miltei kuinka järjetöntä tahansa.

Toinen, ehdottomasti yhtä tärkeä tapa kuuluu mikrotasolle. Se pilkkoo sairaan yksilön näkymättömiin sekä on itse häneltä näkymättömissä. Se jakaa hänet spelialistireviireihin, jonka osittumisen surkeuden näkee eniten ehkä psykiatri, vallankin sen tyyppisessä kuntoutus- ja työkyvynarviointityössä, jota itse nykyään teen. Lukuisat keholääkärit ovat kurkistelleet kukin oman hallintansa alaisesta kehonaukosta pystymättä havaitsemaan yksilön kärsimyksen kokonaiskuvaa. Ihotautilääkäreillä on tietysti kaikkein pinnallisin käsitys ihmisestä. Mutta on huomattava, että tämä riippuu vain osittain lääkärin itsensä persoonasta, koska ajankäyttö ja koko toimenkuva on mitoitettu siten, että esim. kirurgin onkin syytä jättää katkokoipisen potilaansa lapsuustraumat rauhaan, mikäli mielii estää poliklinikkansa pullottamasta.

Ilman mikrotason tutkimusta, ilman ihmisen muuttamista solukalvoiksi, sähköjännitteiksi, synapseiksi, prostaglandiineiksi ei lääkeTIEDE tällä hetkellä pystyisi parantamaan joka päivä kymmeniätuhansia ihmisiä ympäri maapalloa varmalta kuolemalta. Antibiootit, monet muut lääkkeet ja toimenpiteet auttavat - vaikkapa vain vallinaisestikin kaikesta saamastaan kritiikistä huolimatta. Eikä niitä olisi keksitty ilman lukemattomia taulapäitä, jotka perhe-elämänsä tuhoten ovat yömyöhät puurtaneet laboratorioissaan koe-eläimiä joukoittain tappamassa.

<>

Sattui pöydälleni tosi mikrotason lähestymistapa, joka hukuttaa yksilön tyystin massaan. "Epidemiologian perusteet" tarkoittaa "tiedettä, joka tutkii terveyteen ja sairauteen liittyvien tilojen esiintyvyyttä ja jakautumista sekä näihin vaikuttavia tekijöitä väestöissä".

Puolet tästä pienestä 90-sivuisesta kirjasesta on kuin lukion matematiikan ja yliopiston approbaturkurssin tilastotieteen sekoitus. Äärimmäisen kuivaa luettavaa useimmille. Mutta kuivuudessaan täyttä asiaa, tiivistä kuvausta tutkimuksen menetelmistä ja niiden harhoista.

Suoraa hyötyä yksilölle epidemiologiasta ei ole. Sen pääapu ei ole parantamisessa vaan ehkäisyssä, siinäkin vain yleisellä tasolla. Monimutkaisuudessaankin silti kovin karkeat matemaattiset kaavat se valjastaa haravoimaan vuosikausia usein kovin puutteellisesti kerättyä aineistoa ja kas: kaikesta huolimatta, miltei loputtomien näennäislöytöjen jälkeen tilastotieteen harvahkot piikit ovatkin haravoineet elämän monimuotoisuudesta esiin yhteyksiä, joita intuitiivisesti olisi ollut miltei mahdoton huomata. Esiin seuloutuu niin ihmisen biologisessa rakenteessa kuin ympäristössäkin olevia ja toisiinsa vaikuttavia haitallisia tekijöitä, joihin muut tieteenhaarat sitten koettavat keksiä ratkaisuja, ja politiikkaakin joskus tarvitaan terveyden asialle. Niin lähtevät alkuun esim. Pohjois-Karjalaprojektin tyyppiset ehkäisy-, hoito- tai kuntoutusohjelmat. Eri syöpäseulontojen mielekkäimpien toteutusmuotojen valintaan saadaan olennainen apu epidemiologiasta. Esim. Ruotsissa tapellaan nyt sopivimmasta tissintarkastustiheydestä. Epidemiologia tutkii näet epidemioiden (sairauksien esiintymisylimäärien) lisäksi myös endemioita (aina esiintyviä sairauksia). Tupakointi, happosateet, syöpää ja muita sairauksia aiheuttavat ympäristömyrkyt, teollisuussaasteet, harvinaiset periytyvät taudit, kaikkien näiden koko yhteisöön harvasti mutta silti laajalla alueella vaikuttavat tekijät löytyvät juuri mikrotason muurahaistyöllä.

Epidemiologian professori Jukka Salon hirmuisen kuiva, mehukkaita esimerkkejä jännittävästä sairaussalapoliisityöstä eri epidemioiden syiden jäljityksessä visusti välttelevä kirja on siis kuitenkin puolustettavissa magneettimiesten ja muiden laitapuolen parantajien äläköinnistä huolimatta.

Kohderyhmät? Tutkijat ja tutkimustulosten tulkitsijat vielä ymmärtää. Ja että akateemisen tason tutkimukseen tähtäävillä terveydenhoidon aloilla kirja sopii osittain oppikirjaksi. Joka kynäilijähän tietysti toivoo, että koko maailma heidän kirjaansa tutkii, mutta tarvitsiko todella mennä vakioretkuun eli kohderyhmien hännänhuipuksi ottaa "omasta terveydestään kiinnostuneet henkilöt"?


Markku Siivola