Pois

Hannu Sorri: Lama ja ahdinko - henkinen pahoinvointi palvelevan puhelimen soittojen valossa. Kirkon tutkimuskeskus sarja B, nro 81, 2001. Gummerus.

 

 

PAHOINVOINNIN PROSENTTEJA

 

 

Sana ja Statistiikka, siinä kirkko-organisaatiomme ääripäät. Antaa Jumalalle mitä Jumalan on, ja toisaalta kilpailla Tilastokeskuksen kanssa.

 

Jälkimmäisen ryhmän tämän vuoden voittajaehdokkaana on pelkkiin numeroihin perustuva prosenttikarusellitutkimus 90-luvun alun laman seurauksista kirkon kuuden paikkakunnan Palvelevan puhelimen (PP) (www.evl.fi/kkh/to/kpk/pap.html) soittojen valossa, tekijänä teol.tri, kirkkososiologian dosentti  ja PPn sihteeri Hannu Sorri, jonka edellinen taulukkopitoinen tutkimus, itse asiassa hänen väitöskirjansa uskonnollisuuden ja itsemurhan suhteista, on jo kahdeksan vuoden takainen. Hänen nykytutkimuksensa on Suomen Akatemian lamatutkimusohjelman uskonnollisia yhteisöjä tutkivan osaprojektin yksi haara, aineistona PPn vuosien 1991-1996 soittotilastot, joiden on maanlaajuisina ajateltu antavan hyvän kuvan koko yhteiskunnan lamavuosien ahdingon luonteesta.

 

Kaksi aikaisempaa muiden tekemää PP-tutkimusta, vuosilta 1971 ja 1994 viittasivat päihde- ja parisuhdeongelmien pienentyneen, yksinäisyyden ja mielenterveysongelmien nousseen, muutos merkkinä kasvaneesta henkisestä kuormituksesta ja itsemurhavaarasta, näin se tulkittiin. Tämän kolmannen PP-kartoituksen numeroista Sorri näkee mm. soittajakunnan koostuneen erityyppisistä alaryhmistä joilla on omat piirteensä (!), sosiaalisesti alemmilla luokilla menneen entistä huonommin, heikkojen ryhmien pahoinvoinnin kasvaneen, alueellisten erojen lisääntyneen.

 

*

 

Tällä kerralla Sorri ylittää edellisen teoksensa mitä prosentteihin tulee. En milloinkaan ole missään kirjassa nähnyt sellaista tekstin seassa olevaa prosenttikaatosadetta joka kirjan sivuilta räimii päin näköä. Valtaosalla sivuista niitä on 35-40 kappaletta plus taulukot päälle. Ropina lakkaa vasta kahdeksan sivua ennen kirjan loppua.

 

Kirjan maaninen numerologia ulottuu liian syvälle yksityiskohtiin. Teksti ei siitä parane vaikka luvut siivottaisiinkin pois. Palvelevan puhelimen asiakkaiden ongelmakentästä jää samanlainen kuva kuin jos maalaus ajettaisiin ensin asiakirjasilppurin läpi ja palaset siroteltaisiin sitten lukijoiden silmille. Käyntimääräluvut ovat tietysti tarpeellisia palvelujen mitoitukseen. Ongelmatyyppiprosentit puolestaan saattavat houkutella päivystäjä­koulutuksen pirstomiseen ylierikoistumiseen asti. Viikonpäivien mukaisen soittoanalyysin hedelmälliseen tulkintaan tarvittaneen jo ammattiselittäjiä eksegetiikan laitoksen puolelta.

 

Tutkimuksen tuottamat prosentit ovat syntyisin tilastointilomakkeesta, jossa soittajakunta jaettiin neljään: mielenterveyshäiriöistä kärsivät, juttelijat, ihmissuhdeongelmaiset ja yksilöongelmaiset. Soittotyypeiksi valittiin usein soittavat, tiedustelijat, toisten asioista neuvottelevat, pilailu- ja mykkäsoitot. Ongelmat oli jaettu kymmeneen päätyyppiin (yksinäisyys, seksi, ihmis- ja olosuhteet, sairaudet, päihteet, itsemurha, mieliala, AIDS ja perimmäiset kysymykset). Näiden tekijöiden (tarkennuksineen kaikkiaan 28 kohdan) keskinäisiä suhteita myllytetään sitten prosenttiensa valossa. Kun niitä vielä peilataan ylipäättelemällä tutkimuksen ulkopuoliseen tietoon, syntyy palatiedon itsestäänselvyyksiä sen valitettavan mutta yleisesti hyväksytyn akateemisen putkinäköisen ihmistiedeperinteen mukaisesti, joka hakkaa tutkimuskohteensa näennäistarkan pseudotiedon pirstaleiksi.

 

Käytännöllisen teologian tieteenalan kirkkososiologisen haaran kollegakunnan ulkopuolella en kohderyhmää tutkimukselle näe.

 

Markku Siivola