Pois

Kaarina Määttä: Rakastumisen lumous. WSOY 1999

 

PIIKKISIKA RAKASTAA

Runoilijat ja kirjailijat ovat edelleenkin rakastumistapahtuman erittelyn parhaita asiantuntijoita” toteaa Lapin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kaarina Määttä alkupuheessaan asettaen vuonna 1991 Lapin yliopistossa Rovaniemellä aloittamansa rakkaustutkimuksen sille kuuluvaan arvoon. 

Näin selkeällä asenteella ei rakkaustieteellistä tekstiä syntyisi lainkaan, niinpä hän puolustaa rakkauden selittämistä näkemällä sen keinoksi auttaa ihmistä pois ”rakkauden avuttomana uhrina” olemisesta. Tällainen usko selityksiin ei ole hämmästyttää tiedemiestyypiltä, jonka työssään jaksaakseen on nähtävä ajattelun auttavan sielläkin missä se ei auta.  Älyyn sitoutumistaan hän vielä alleviivaa uskomalla selittämisen edistävän kykyämme rakastaa.

Seksuaalisuuteen hän ei puutu eikä lähde esoteerishenkiselle tielle, vaan tyytyy rakentelemaan oman muunnelmansa turvallisen traditionaalisista yksilö- ja ryhmäpsykologisista perusolettamuksista.

Teksti heilahtelee vuoroin järeämpien tutkijoiden (suosittelen erityisesti sosiologi Francesco Alberonia: Rakastuminen. Otava 1993) ja kärpässarjalaisten (aina Pertti Pakariseen ja Rauno Juntumaahan saakka) välisellä akselilla, vuoroin Määtän haastattelemien 55 suomalaisen rakastumiskertomusten varassa, joita täydentävät monenmoiset listat ja taulukot parien ja yksilöiden ominaisuuksista, parivalintaperusteista (luotettavuus ja tasapainoisuus aina kärjessä, hyvännäköisyys paljon alempana)  ja rakastumisen vaiheista (tyypillisimpänä kolmivaiheisuus: huuma, realiteetit, ero tai suhteen syveneminen). 

Psykoanalyysi, ABCDE-porrasmalli, evoluutiomalli, filtteri-, vaihto-, markkina- ja stimulus-arvo-rooliteoria, romaanilainaukset ja pienet historialliset viittaukset kutovat monenväristä tilkkua tekstiin, jota nimittäisin enemmän tiedonmuruja tarjoilevaksi kollaasiksi kuin tutkimukseksi. Samanlaiseksi kuin hänen usein siteeraamansa ruotsalaisen psykologin Barbro Lennér-Axelssonin pirstaleinen haastattelututkimus (Rakkaus. WSOY 1980). 

Määtän oma ääni kaikuu melko heikkona tämän pilkkeen seassa heijastellen lähinnä hänen kaipuutaan liittää ”oikeaan” rakkauteen myös tahtoelementtejä kuten järkeä, itsekuria ja moraalista vastuuta, erillisyyttä ja yksilöllisyyttä. Nämä hän tahtoo nähdä kuuluvaksi rakkauden ”nykykäsitykseen”, niin iskulausemaisia kuin ”nyky”-alkuiset ilmaukset ovatkin. - Toisaalta on jokainen sana vain määrittelykysymys joten mikseipä määttäläistäkin itsekasvatusmuotoa voisi rakkaudeksikin nimittää.

Kaiken teoriansa keskeltä hän tuntuu pyrkivän sanomaan sen, jota edesmennyt Reima alias sivupersoonatohtori Kampman nimitti piikkisikaindeksiksi: kun on liian lähellä, piikit pistävät, kun on liian kaukana, on liian kylmä. Sitä rajaa joutuu jokainen pari hakemaan, ja sen löytäminen on olennaisempaa kuin toiseenliimautumisen eli limerenssin, joka on eräs Määtän keskeisistä käsitteistä - hysteerinen arvostaminen, jota populaarikulttuuri niin tarkasti heijastaa (jo viiden iskelmän kuunteleminen sen osoittaa). Tämän rajan hakuun päättää Määttä teoksensa siteeraamalla runoilija Kahlil Gibranin Profeetan (WSOY 1985) tunnettuja säkeitä oikean välimatkan tärkeydestä (”Rakastakaa toinen toistanne mutta älkää tehkö rakkaudesta kahletta .... jne”)

*

Takakansi lupaa  kirjasta hyötyä myös ”ihmissuhdetehtävissä toimiville ammattihenkilöille”. Näin on, mikäli hyöty nähdään ammattiin hukkuneisuuden jatkamisena. Omaa resurssointiaan ohjaavia erittelyjä tarvitsee yhteiskunta toki kaikilla tasoillaan, myös sosiopsykologisia, mutta on murheellisen jokapäiväistä nähtävää kuinka ihmissuhdeammattilaisista vain murto-osa löytää takaisin omaan ihmisyyteensä teorioiden viidakoista, joihin psyyken tieteellisen tutkimuksen näköalaton pirstoutuneisuus on omalta osaltaan heidät houkutellut. Se ei ole kenenkään syy. Sokeat vain ohjaavat sokeita tuhansien tutkijoiden edesauttaessa haparoinnin päättymättömyyttä.

 

Markku Siivola


Tässä se rakkaus sitten on nahkurin orsilla

Rakkaus nahkurin orsilla