Pois

Timo Peltovuori (toim.): Auttaminen ja vastuu. Omaiset mielenterveystyön tukena, Pohjois-Suomen yhdistys ry 1999

 

POHJOISEN PSYYKEN PUOLUSTAJIA

 

Tämä Hyvä Mieli-projektista syntynyt kirja on tulosta pohjoissuomalaisten mielenterveysyhdistysten yhteistyöstä, jonka vuoksi se ei sorru niin pahoin vain yhden organisaation projekteista syntyneiden teosten helmasyntiin eli oman organisaation ikiaikaisen ihanuuden brezhneviläiseen ylistyslauluun, vaan tarjoaa kovinkin erilaisia näkökulmia.

 

Suomessa on neljä valtakunnallista vapaaehtoisen mielenterveystyön keskusjärjestöä. Tämän teoksen oululaisen julkaisijan lisäksi on Suomen Mielenterveysseura, Mielenterveyden keskusliitto ja Finlands Svenska Psykosociala Centralförbund . Näitä esittelee Mielenterveyden keskusliitosta aluesihteeri Timo Peltovuori murehtien sitä helppoutta millä keskusjärjestöt alkavat elää omaa elämäänsä irti kentän realiteeteista.

 

Mielenterveyden keskusliiton lakimies, varatuomari Jaana Manninen pitää tarkkaa huolta neutraliteetistaan asianajajan roolia varoen koska mielenterveysasioissa jos missään tulevat esiin ”muutkin kuin tosiasiat”. Huolellisin sanavalinnoin hän antaa ymmärtää ettei asiakas ole aina oikeassa, hieman suoremmin sanoin ettei hoitopuolikaan.

 

Helena Siira, sosiaalialan osaston yliopettaja Oulun seudun ammattikorkeakoulusta, vierailee moraalifilosofiankin puolella kertoessaan siirtymästä modernista postmoderniin aikakauteen, joka muutti auktoriteettiuskon yksilön omiin valintoihin, hierarkiat ennakoimattomiin ja itseohjautuviin verkostoihin, kollektiivit yksilöpainotteisiksi, tasa-arvon samanlaisuudesta moniarvoisuudeksi, emansipatorisuuden (perinteistä irtautuminen, vallan uusjako) elämänpolitiikaksi (valinnan mahdollisuuksien tuottaminen, subjektiivisen hyvinvoinnin arvostaminen objektiivisen sijaan).

 

Vuoden 1984 sosiaalihuoltolain (www.finlex.fi:stä löytyvät muutkin lait) sisältöselvityksen jälkeen hän toteaa vuoden 1993 jälkeen tulleen valtionapulainsäädännön muutoksen siirtäneen painopisteen valtiolta kuntatasolle, joka on pakottanut kunnat niukkuuden jakamiseen tavalla, joka on tehnyt autettavan paradoksisesti alisteisemmaksi juuri silloin kun hän tarvitsisi sitä valtaa joka hänellä saman kunnan kansalaisena vielä oli ennen autettavaksi joutumistaan. Lopuksi Siira kääntää kysymyksen meidän, kansalaisten, arvoihin ja moraaliin, jotka lukemattomien poliittisten kanavien kautta siten heijastuvat asiakkaan todelliseen tilanteeseen.

 

Lapin yliopiston tutkija Petri Kinnunen puhuu postmodernin sijasta jälkiteollisesta yhteiskunnasta ja jakaa asiakkaat avuntarpeensa (eli ”sosiaalisen tukensa tuottamisen” – voiko sen enää konstikkaammin sanoa?) mukaan viiteen ryhmään ja vertailee ammatti- ja maallikkoavun suhteita nelikentässä jossa samankaltaisuus (vertaisryhmät ym.) kontra erilaisuus (yksilöiden filantropia ym.) muodostavat toisen akselin.

 

Sosiaalityöntekijä Jukka Vinnurva näkee vanhojen rakenteiden läpi kasvavan verkostotyön tärkeyden puhuen lämpimästi yhdyskuntatyön, “kolmannen sektorin” (julkisen ja yksityisen sektorin lisäksi) ja siihen kuuluvien sosiaalisten yritysten puolesta.

 

STTK-J:n hallituksen puheenjohtajana etsii Mikko Mäenpää odotetusti roolinsa mukaisesti ratkaisuja työpaikan pahoinvointiin ensin työstä, työoloista ja organisaation rakenteesta ennen kuin siirtyy yksilöpsyyken puolelle.

 

Itsekin riippuvuudesta kärsineen riippuvuusterapeutti Teemu Kassilan ja omaishoitajana toimineen Veikko Tarvaisen tekstit ovat aidossa äänensävyssään Vinnurvan tapaan sympaattisia.

 

Pohjanoteeraukseen ei julkkispappi Mitro Repo yllä vaikka kärsii liturgiavaivasta eikä taaskaan malta olla tölväisemättä kollegojaan väärällä foorumilla, sillä teoksen huonoimman artikkelin titteli kuuluu näytelmäkirjailija Eira Mollbergin omasta herkkyydestään ihastuneen haaveksinnan saattelemalle vähäosaisten teatraaliselle puolustuspuheelle.

 

 

Markku Siivola