Pois

Birgitta Juntumaa: Elämässä voi onnistua - matka itseen. WSOY 1989

PSYKOLOGIAN PENSASTOJA

Miehensä Rauno Juntumaan kirjan Miehen rakkauselämä olin juuri ennättänyt arvioida (Klisheitä rakkaudesta, 890412) kun psykologi ("psykoanalyyttisesti suuntautunut nuoriso- ja aikuispsykoterapeutti sekä parisuhdeterapeutti") Birgitta Juntumaan itseen johdattava kirja matkasta omaan itseen saapui. Birgitta ei sorru niin kaameisiin klisheisiin eikä kirjoita niin penkinalustyylillä kuin Rauno, vaan aivan mukiinmenevästi. Rikoksiin sortunut Risto, psykiatrilta vaikuttava ammattikuuntelija Herra Korva, jonka tiedot ihmisestä olivat pelkkää teoriaa, Uhkapeluri, naissankari joka rakastuikin liikaa ja sai siitä syövän, riippuvuutta pelkäävä Kuningatar, vauvansa liikaa itseensä sitova epävarma Anneli, lapsensa fantasioihin osallistumaan kykenemätön empatiaköyhä Minerva, oikeinkasvatettu Kati ja väärinkasvatettu Antti, siinä joitain Birgitan käyttämistä hahmoista. Onpa mukana oopperaakin Carmen & Josén epäkypsän rakkaussuhteen esittelyn muodossa.

Birgitta ei tyypitä ihmisiä hengiltä heidän sosiaalisilla rooleillaan (kuten Rauno teki), mutta anemisoi heidät turvallisen länsimaisen kehityspsykologian rinnoilta imetyn "vanhemmista ja lapsuudestahan se"-käsityksensä kautta. Hän on sulkenut itsensä paremmintietävyyden turvaan, joka paikka paikoin vilkahtelee viisaasti hymyilevän terapeutin tai "me asiantuntijat"-roolina. Näin tekevät miltei kaikki psykologiasta kynäilevät, joten Birgitta ei todellakaan ole yksin. Psykologin kuvaan kuuluu myös näpäytys lääkäreille ja psyyken näkeminen pääasiallisempana syynä myös ruumiillisissa sairauksissa aina syöpää myöten, jonka hän näkee mielellään "arkaaisena suojautumisena sielulliselta tuskalta".

Birgitta on ystävällisen rohkaiseva olalletaputtaja, joka tarjoa traditionaalisen reseptin: leikkaa itsestäsi se paha puoli pois: "Voidaksemme onnistua elämässämme meidän täytyy toimia niin kuin satujen sankarit: uskomme ja rakkautemme itseemme ja toisten ihmisten arvoon täytyy pohjimmiltaan olla vankkumaton". Se kuulostaa niin hirveän kauniilta, että on helppo olla katsomatta sanojen "uskoa", "täytyä" ja "vankkumaton" pimeälle kääntöpuolelle, unohtaa kuinka usein juuri nuo sanat ovat esiintyneet hirmuvaltafilosofioissa.

Birgitan matka omaan itseen pysähtyy siihen mihin länsimaisen psykologiankin: persoonallisuuden pintaan tietämättä mitään yksilöllisyydestä persoonallisuuden tuolla puolen. Hänen kirjansa on kuitenkin julkaisukelpoinen, koska tämäntyyppisiä kulttuurimiedonnettuja ihmissuhde-evankelistoja tarvitaan julkaisuliukuhihnalla loputon määrä lukijasukupolven toisensa jälkeen kaivatessa pensaita joihin päänsä kallistaisi.


Markku Siivola