Pois

Matti Bergström: Aivojen fysiologiasta ja psyykestä. 234 s. WSOY 1979.

P. J. Galperin: Johdatus psykologiaan. 185 s. Suom. Riitta Kauppila ja Klaus Helkama. Kansankulttuuri 1979.

PSYYKEN JA MATERIAN ONGELMA

Helsingissä vaikuttavaa neurologia, professori Matti Bergströmiä ja Moskovan yliopiston lapsi- ja kehityspsykologian professori Pjotr Galperinia, kumpikin lihallisia ja tajuisia olentoja, on vaivannut lihan ja tajunnan silloittamattomuuden ongelma. Vaikka kumpikin on todella työskennellyt tuntemattomuutta tunnetun piiriin ahtaen, on kumpikin tavallaan myöntänyt tavoittaneensa kuitenkin vain osatotuuden.

Bergströmin tavoitteena on ollut tarkastella tätä ikivanhaa ongelmaa psyyken ja kehon, subjektin ja objektin kahtiajakautuneisuudesta tavalla, jolla Nobel-tiedemies Monodin mukaan ei tarvitsisi luopua objektiivisuuspostulaatista, mm. fysikaalisesta teoriasta tai aivotutkimuksen kokeellisesta perustasta, vaan sen mukaan pelkistää psykofyysinen ongelma - joka kyllä edelleen jää ratkaisua vaille ristiriidattomuuden vaatimusta noudattavalla tavalla, "joka jäisi mahdollisimman vakavaksi ja kestäväksi perustaksi niille, jotka joskus tulevat tämän ongelman ratkaisemaan" .

Kaksi tietä Roomaan

Hän on oletettavasti ollut monelle kollegalleen pähkinä purtavaksi potkiessaan poikkitieteellisyydessään oman aisansa ylitse. Olivatpa hänen johtopäätelmänsä totuusarvoltaan mitä tahansa, ovat ne joka tapauksessa rohkeita osoittaen yli tavanomaisten sidonnaisuuksien nousevaa pohtimiskykyä, ja tämä uutta luova piirre on hänen herätteisessä ajattelussaan jo arvo sinänsä.

Hän koskettelee johtopäätöksillään ajan, paikan ja aineen näennäistä konkreettisuutta tavalla, joka on hyvin läheinen elämyspohjaisille filosofioille ja uskonnonfilosofioille viittaamatta kuitenkaan kertaakaan tunnustuksellisesti niihin tähdentäen nimenomaan koko ajan luonnontieteellisen tutkimusotteen tärkeyttä katsoen voineensa kahta toisistaan riippumatonta luonnontieteellista tutkimustietä osoittaa psyyken olevan hermoston ns. makrotilan (mikrotila taas on hermoston orgaanisfysiologinen tila: 1) toisaalta välittömien psykologisten mittausten tietä ja 2) toisaalta hermoston solujen signaalitason tapahtumien (= mikrotilatapahtumien) ja neurologisten mittausten ja näistä esim. tietokonesimulointien kautta saatujen tulosten tietä. Esim. ns. Weberin, Fechnerin ja Stevensin lait jotka ilmaisevat sen funktion laadun (esim. logaritmifunktio, eksponentiaalifunktio jne.), jonka mukaisesti esim. jokin psyykkinen suure kuten aistisisältö, riippuu sen aikaan saavasta fyysisestä ärsykesuureesta, ja jotka on saatu tutkimustietä l katsoo hän jo periaatteessa tulleen johdetuiksi myös tutkimustien 2 kautta. Täysin varmasti hän ei siis kuitenkaan väitä tätä johtotapaa vedenpitäväksi.

Hermoston mikro- ja makrotiloilla on vastineensa fysikaalisissa ilmiöissä kuten esim. kaasussa, jonka molekyylien liike (mikrotilatapahtumat) ei suinkaan ole sama kuin kaasun lämpötila, paine tai tilavuus, jotka makrotiloina ovat kyllä olemassa, mutta eivät ole mihinkään kaasun kohtaan erityisesti paikallistettavissa. Niinpä fysiikassa onkin näitä suureita sanottu psyykkisesti värittyneiksi ja aistimaailmamme tuottamiksi. Niinpä Bergströmin mukaan todella voimme sanoa että fysikaalisen kaasun makrotila, kuten kaikki fysiikan makrotilat, onkin todella psyykeä, jota fyysikko hyljeksii kuin henkeä pullossa, koska ei sitä hallitse. Samalla tavoin oma makrotilamme, oma psyykemme, ei ole mihinkään paikallistettavissa ollen läsnä kaikissa osissaan mutta ei missään erityisesti. Psyykkistä keskusta ei siis ole eikä voi olla olemassa.

Nämä mikro- ja makrotilat ovat ikään kuin puhtaiden lukujen "purkautumia", toteutumia, jotka ilmenevät fyysisenä ja psyykkisenä todellisuutena. Nämä puhtaat luvut puolestaan ovat hänen tärkein perusaksioomansa (= todeksi oletettu seikka - siitä vielä lisää myöhemmin) muodostaen puhtaan, "laaduttoman" (siis ei psyykkisen eikä fyysisen) lukuavaruuden, joka puolestaan on sama kuin hermoston laaduton signaaliavaruus, jolla on kaksi ulottuvuutta; määrän ja järjestyksen ulottuvuudet, ja jolla tasolla evoluution darwinistisen valinnan kamppailut viime kädessä käydään kehityksen lakien ollessa makroskooppista, siis tavallaan psyykkisiä mikroskooppisuuden taas ollessa niiden lakien ilmenemismuoto, ts. ainakin hermoston suhteen hän katsoo aineellisen olevan vain psyykkisen tapahtuman ilmenemismuodon jääden epävarmaksi siitä, päteekö sama myös koko luonnon suhteen.

Hänelle siis psyyke on primääri mutta ei siinä mielessä, että kaikki materiaalinen olisi psyykkistä (juuri tästä syy-seuraussuhteesta hän välttyy luomalla laaduttoman lukuavaruutensa). Koska ymmärtämisemme tapahtuu loppujen lopuksi makrotasolla, vain makrotason kieltä ihminen välittömästi ymmärtää, on myös tässä mielessä psyykkisyys primäärisintä ihmisen elämässä.

Hänen nähdäkseen mitään lisäolettamuksia ei tarvita fysiikan olettamusten lisäksi, jotta voitaisiin selittää hermoston psyykkinen tapahtuma, ja tämä käy päinsä juuri em. laaduttoman signaaliavaruuden käsitteen avulla, jota perustana käyttäen tullaan käsitykseen, että psyykkinen ja fyysinen ovat molemmat saman perusilmiön erikoistapauksia ja että fysiikan sekä psykologian teoriat ovat esitettävissä yleisemmän teorian avulla, jonka perusainekset löytyvät juuri tästä signaaliavaruuden käsitteestä.

Monien muiden kiintoisten lopputulemiensa lisäksi (esim. että sielu eli psyyke on kuolematon, individuaalinen psyyke ei) käsittelee Bergström vapaan tahdon ongelmaa: ulkoisiin ärsykkeisiin reagoiva tahtomme on viime kädessä vain ilmausta hermostomme syvien osien (kuten ns. formatio reticulariksen) sattumanvaraisuudesta (joilla alueilla hermosolut myös anatomisesti ovat "sikinsokin" joka suuntaan, jolloin suuri määrä signaaleja risteilee sattumanvaraisesti sinne tänne sisältämättä juuri yhtään järjestyneisyyttä eli informaatiota eli negentropiaa, kun taas aivokuoren myös anatomisesti hyvin järjestäytyneet hermosolut pystyvät samalla signaalimäärällä välittämään paljon enemmän informaatiota, jolloin juuri tämä sattumanvaraisuuden oikullisuus on ihmisen "vapaa tahto".

Sosiaalipolitiikkaa

Bergströmin "sosiaalipoliittisten" johtopäätösten ryhmään voisi asettaa mm. näkemyksen, että tieto ja tiedemiesten osuus yhteisöjen hallinnassa tulisi asettaa "siiviläksi" päättävän ja toimeenpanevan vallan väliin, että yksi ja sama rahamäärä saa täysin eri arvon riippuen sitä hallussa pitävän systeemin (yksilon tai yhteisön) psyykkisestä kapasiteetista (esim. tietomäärästä), että kaikenlaisen henkisen ja psyykkisen avun jakaminen synnyttää vastaavan puutoksen antajassa, että sodissa siirretään energiayksikköä kohti vain pieni määrä informaatiota, jolloin sodan sanoma ei ole destruktiivinen vaan siinä käytetty sanoman perillesaattamiskeino, jolloin rauhantutkimuksessa olisi selvitettävä enemmän kansainvälisen informaatiosiirron menetelmiä kuin sodan "tukehduttamiskeinoja" .

Tunnetun rajalla

Kuten jokaisen teoretisoinnin on lähdettävä jostakin, omattava jokin todeksi oletettu pohja, aksiooma, on näin laita Bergströmilläkin. Pohtiessaan keskeisesti käyttämiään käsitteitä "entropia" ja "luku" katselee hän teoriansa juuria nähden niiden uppoavan tuntemattomuuteen:

"Mitä on tuo entropia, aines ilman muotoa, ilman ajallis-paikallista ilmenemistä, sitä emme tiedä. "

"Kysymykseksi jää, mitä ovat nämä puhtaat luvut, jotka täten voivat toteuttaa sekä psyykkisen että fyysisen todellisuuden. Tästä ei hermofysiologinen tutkimus tietystikään voi sanoa mitään."

Kuten miltei kaikki tutkijat niin myös Bergström esittää toiveensa ratkaisusta ja käsityksensä sen löytymisen suunnasta. On huomattavaa, että tässäkään hän ei viittaa ei analyyttisiin tekijöihin vaan tähdentää jälleen analyyttistä toimintaa (=uhrilammas analytiikalle);

"Näiden lukujen olemuksesta voidaan vain lausua arvailuja ja kenties jossain kaukana tulevaisuudessa matemaattinen (joukko-opillinen) tutkimus voi niiden arvoituksen paljastaa."

Luvuilla hän käsittelee myös käsitystämme Jumalasta:

"Se seikka, että hermoston kehityksen tarkoitus näyttää olleen vain luoda suuria määriä lukuja yksilön käyttöön jotta se voisi vastata ympäristön haasteisiin, viittaa siihen että ympäristöllä, sekä elollisella että elottomalla on hallussaan sama kieli, lukujen universaalista aineksesta koostunut. jos nain on, ei ole ihme, että psyykkisesti katsomme kuuluvamme osana johonkin meitä mahtavampaan, johonkin, jota usein kutsumme Luojaksi tai Jumalaksi. Tästä syystä tämä "jokin" koetaan äärettömäksi, johon nähden fyysinen minämme on rajallinen ja äärellinen.

Orientaatiotoimintaa

Kun Bergströmille psyyke on hermoston makrotila, on se Pjotr Galperinille orientaatiotoiminta.

"Orientaatiotoiminta onkin psyyken olemus, psykologian todellinen kohde ... Psykologia ei tutki käyttäytymistä, vaan ainoastaan käyttäytymisen aktiivista orientaatiota, mutta juuri tässä orientoitumisessa onkin käyttäytymisen psykologinen puoli."

Hänen mukaansa alemmat eläimet eivät tarvitse omaa psyykeä, koska niille riittävät automaattiset toiminnot, mutta vallankin liikkuville eliöille, jotka ympäristön vaihtuvuuden takia jatkuvasti kohtaavat uusia haasteita ja ongelmia, on psyyke eli uusiin tilanteisiin sopeuttava orientaatiotoiminta tarpeen. Älylliset toiminnot, tarpeet, tunteet ja tahto ovat kaikki psyykkisen toiminnan muotoja, erilaisia orientaatiotoimintoja pulmatilanteisiin.

Psyyken suhde materiaan ei tuota hänelle ongelmia, koska kysymys on jo ratkaistu hänen puolestaan:

"Dialektisen materialismin erään perusteesin mukaan psyyke on korkeasti kehittyneen materian erityinen ominaisuus, eikä primaari vaan sekundaari."

Millä materia sitten tämän psyyken luo, ei hän tiedä:

"Me emme selitä kuinka aivot luovat psyyken, kuinka psyykkinen heijastus syntyy fysiologisesta. Tässä meidän on nykyäänkin toistettava V. I. Leninin sanat, että kysymys siitä, kuinka tapahtuu 'ulkoisen ärsytyksen energian muuttumista tajunnan tosiasiaksi' on edelleen vastausta vailla."

Psyyke on siis materiaalisen maailman heijastus, ympäröivän maailman subjektiivinen kuva. Onko materia sitten millään tavoin sidoksissa psyykeen?:

"Materia on objektiivista todellisuutta, materia on olemassa ajassa ja avaruudessa tajunnasta riippumatta ja sillä on itseliikunta. "

Tämä on yhtä ilmeinen tutkimaton dogmi kuin sen vastadogmikin, että materia on olemassa ajassa ja avaruudessa tajunnasta riippuvaisena. Kumpikin väite on perusteita vailla oleva uskontunnustus. Itseliikunnan käsitteen joutuu dialektis-materialistinen käsitys kehittämään välttyäkseen etsimästä syysuhteita kaikelle olemassa olevalle materiaalisen maailman ulkopuolelta, koska itseliikunta tarkoittaa liikkeen ja kehityksensisäisen alkulähteen olemassaolon myöntämistä. Toisin sanoen, usko vaatii säilyäkseen lisää uskonkappaleita, joihin Galperin on jo jähmettynyt Bergströmin jaksaessa vielä hetken jatkaa pystyessään asettamaan ajan ja paikan näennäisen itsestäänselvyyden kyseenalaiseksi.

Tämäkään ei kuitenkaan vielä riitä, kummallekin tutkijalle on itse hermosto dogminkaltainen: vaikka onkin totta, että havainnointia ei olisi ilman hermostoa, niin ainoastaan havaintojen avulla tiedämme jotain tästä hermostosta, havainto havainnosta ja havainnon vastaanottajasta ovat kumpikin havaintoja, ts. siirrymme vain havainnosta toiseen. Emme voi tarkastella milloinkaan silmäämme sinänsä, vaan ainoastaan havaintoamme.

Bergströmin levittäessä psyyken joka paikkaan keräilee Galperin sitä kokoon puhuen useampaan kertaan orientaatiotoiminnan keskuksista. Tässä yhteydessä hän käsittelee myös kiintoisaa kysymystä subjektista ja ideaalisuudesta:

". . . orientaatio- ja tutkimustoiminnan keskuksiin . . . organismi, jolla on tällainen ohjaava keskusinstanssi, ei enää ole pelkästään organismi, vaan tavoitteellisten esineellisten toimintojen subjekti . . . subjekti on erityinen organismi, joka on uudella tavalla monimutkaisesti järjestynyt ja jolla on uusi kyky ohjata toimintojansa näiden toimintojen kentän kuvan perusteella. Subjekti on mahdoton ilman psyykeä, mutta psyyke on vain subjektin esineellisen toiminnan yksi muoto - sen orientoituminen toimintakentässä tämän kuvan perusteella. Kuten ei voida samaistaa subjektia elimistöön, samalla tavoin sitä ei voida samaistaa psyykeen . . . kaikki tämä on vain viittausta siihen, miten subjekti eroaa elimistöstä ... mutta tämä ei paljasta sen olennaisia piirteitä ja rakennetta ... eikä määrittele täysin subjektia. Tällainen määrittely jää erikoistutkimuksen tehtäväksi.... Ideaalinen ei ole olemisen muoto, vaan objektin piirteiden summa, tapa, jolla objekti ilmenee, avautuu subjektille . . . ideaalinen ei ole muuta kuin ihmispäähän siirrettyä ja siellä muunnettua materiaalisuutta ... ideaalinen on vain objektiivisen maailman psyykkisen heijastamisen sisältö . . . materian ulkopuolella ei ole mitaan olemassa, mutta eräilla 'korkeasti järjestyneillä' organismeilla on psyykkisen heijastamisen ominaisuus, jonka avulla tapahtuu objektien ideaalinen ilmeneminen subjektille. Ainoastaan tässä 'ilmiössä' ideaalinen on olemassa ja tosiasiassa se onkin tällaisen 'ilmiön' sisältö."

Kannattaa tutustua

Neuvostoliiton psykologisen kirjallisuuden merestä tänne roiskuu vain muutama käännöskirjallisuuden pisara. Jo pelkästään tämä on riittävä syy tutustua Galperinin teokseen, jotta yksilön ajatteluun tutustumisen ohella voisimme vähitellen muodostaa käsitystä myös siitä laajasta tausta, psykologisesta ilmapiirista, joka on tällä hetkellä ihmiskunnan suuren osan omaisuutta. Bergströmin ajatukset taas ovat virkistävä poikkeus suomalaisen luonnontieteen ja tutkimuksen filosofisesti uneliaassa ilmapiirissä.

"Objektiivisessa todellisuudessa" elävät ja positivismia ainoaksi maailmanselvittämistavaksi uskovat objektiaan tarkkailevat tiedemiessubjektit eivät tyypillisimmillään jaksa kohota "henkimaailman" asioita mietiskelemään. Psyyken mysteeristä pistoksen saaneet taas liehuvat sfääreissä jättäen järjen hyllylle tomuttumaan. Aineen ja hengen, materian ja psyyken välistä "poikkitieteellisyyttä" tapaa niin harvoin vakavamman yrityksen muodossa, että suorastaan riemumielin olen esitellyt näitä kahta "materialistisemman pään" herraa inhimillisessä epätäydellisyydessäänkin, sillä heidän antamiinsa ajatusaiheisiin pätee pitkälle vanhan viisauden alkuosa: "Totuus on kaikissa muodoissa", mutta myös loppuosa: "... mutta se ei ole minkään muodon yksinoikeus".


Markku Siivola

(kts myös: Matti Bergström: Vihreä teoria, ja Matti Bergström & Jorma Sauvala: Aivot ja evoluutio)