Pois

Ben Furman, Heikki Forsman, Tuula Saarela: Psykiatrian perusteet. WSOY 1987

PYRKIMYS PSYKIATRIAN MONIARVOISUUTEEN

Opiskeluvuosinani Oulun Alma Materin ryppyisillä rinnoilla roikkuessani sain karvaasti todeta, ettei psykiatriassa olekaan totuudesta tai vapaudesta kysymys, vaan samoista opillisen legalisaation saaneista yhteiskuntavalheen variaatioista kuin kaikkialla muuallakin. Opin myös, että riippuu täysin tarkkailijasta, näyttäytyykö Kaarle XII suurena sotasankarina vai Euroopassa ja Venäjällä asti aggressioitaan purkaneena mielipuolena.

<>

Milläpä sitten kirjoitat oppikirjan psykiatriasta, tuosta taiteen lajista, jossa kaikki ovat oikeassa? Esimerkiksi esittelemällä eri näkökulmia ja toteamalla että kaikki ovat tavallaan oikeassa. Juuri näin tekevät psykiatrit Ben Furman & kumpp omassa psykiatrian alkeisoppikirjassaan Psykiatrian perusteissa. Pidän kirjan rakennetta sen verran furmanistisena ja oletan hänen olleen suurimman moottorin kirjan synnyssä, joten muita en jäljempänä mainitse. Heikki Forsmanin tuotosta on noin 60 sivua ja Tuula Saarelan kymmenen tässä 175-sivuisessa kovin harvaan ladotussa kirjassa.

Koska jokainen on kuitenkin kiinnittynyt johonkin näkemykseen enemmän tai vähemmän lujasti, oli kiintoisaa seurata, kuinka neutraalisti Furman purjehtii värikkään poleemisuuden Skyllan ja neutraalin aneemisuuden Kharybdiksen välistä. Veneen laita raapii kyllä enemmän Kharybdista. Hyvin on Furman hillinnyt systeemi- ja perheteoreettisen ja jopa hiukan kaukoitäänkin päin ulottuvat mielihalunsa eikä potki postfreudilaisuuden determinismin haaroilta kiveä kiven päältä, vaan hän kirjan loppusivuilla laskeutuu tyynesti toteamukseen: "...psykoterapia ylensä todellakin auttaa ja että eri menetelmät ovat suurin piirtein yhtä hyviä".

Omaa Oulun aversiotani (vastenmielisyyden tunteita) taitaa olla kuvitelmani siitä, että Furmanin kasvoilla olisi ollut hienonhieno virnistys hänen kuvatessaan esimerkkipotilaan kuviteltua kohtaloa eri suuntien edustajien vastaanotoilla; kuinka kaksivuotiseksi aiotun psykoanalyyttisen yksilöterapian päättyessä kolmen ja puolen vuoden kuluttua oli terapeutti tyytyväinen. Potilaan tyytyväisyydestä ei puhuttu mitään. Muutama riviä myöhemmin toteaa Furman: "...käytännössä psykoanalyyttisesti suuntautunut yksilöterapia on hyvin harvoin niin helppoa ja yksioikoista kuin esimerkissä on kuvattu..." Hiukan myöhemmin kuin kontrastina hän kuvaa kuinka perheterapia paransi tytön kokonaan viidellä kerralla.

Kovin suppea kirja on, mutta se riittänee pelkkiä perustietoja hakevalle maallikolle ja taitanee niukin naukin riittää alan opiskelijoiden alkuunsaattamiseksi, ainakin ei-medisiinareille, mutta ei sitten pidemmälle, sen verran maininnanomaisiksi luvut aiheen laajuuden ja kirjan kapeuden vuoksi jäävät. Pyhän kolmiyhteyden Alanen-Achté-Tienarin silloinen tiiliskivi (nykyisin kaksi) oli liian laaja peruskurssille, kuten Furman toteaa, ja muut käsityssuunnat olivat siinä hätää kärsimässä psykoanalyyttisen näkemyksen raskaan painon alla.

Furmanin kirjan miellyttävä piirre on sen pyrkimys moniarvoisuuteen, vaikka se rajoittuukin vain yleisesti hyväksyttyihin suuntiin: biologiseen, oppimisterapeuttiseen, perheterapeuttiseen ja yleensä vuorovaikutukselliseen näkemykseen, kehityspsykologiseen ja psykoanalyyttiseen. Ensin käydään läpi nämä psykiatrian näkökulmat, sen jälkeen eri psykiatriset sairausryhmät näiden suuntien ja melko suureen käyttöön epävirallisuudestaan huolimatta tulleen DSM III:n (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) ryhmityksen valossa. Hoitomenetelmiä valottava kirjan kolmas osa on sisällöllisesti osittain päällekkäinen ensimmäisen osan kanssa. Unihäiriöt, vanhusten psyykkiset häiriöt, psyykenlääkkeet, potilaan kohtaamisohjeet, Suomen hoito- ja kuntoutusorganisaatiot saavat muutaman sivun. Pieniä piristäviä välähdyksiä näkyy siellä täällä asiallisuuden keskellä kuten miksei itseä häiritsevää heteroseksuaalisuutta ole otettu itseä häiritsevän homoseksuaalisuuden rinnalle tautiluokitukseen.

<>

Jään vielä odottamaan sellaista psykiatrian oppikirjaa, joka on Furmanin tuotosta selvästi laajempi, mutta samalla moniarvoisuutensa säilyttävä. Tällaisen kirjan saattaminen oppikirjaksi vaatii kyllä nykyisen virallisen monoliittisen ajattelun pehmenemistä. Moniarvoisuudesta seuraa tietysti myös hajaannus. Täytyisikö ja saisiko oppikirja olla monen todella eri suuntien (eikä vain lähisukulaisuussuuntien) edustajien mielipiteiden kooste? Voitettaisiinko aiheen rikkauden, lukujen toistensa kumoavuuden ja monimuotoisuuden antamilla virikkeillä jotakin, vai sekoittaisiko se poikkitieteellisellä pintaliidollaan pienten opiskelijoitten päät, joiden olisi kuitenkin parasta oppia "vain yksi ajatussuunta ja se kunnolla" kuten minulle aikoinaan opillisesti ahdistavia ja spontaanisuuden tappavia jäykkiä luentoja ja seminaareja perusteltiin?


Markku Siivola