Pois

Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee. Gummerus 1984

RÄÄHKÄN PROFETIA

Maailma on pahempi kuin perseenreikä, pelkää Teuvo Saavalainen nuorelle parille heidän hääateriallaan sanovansa, jos hänen pappina pitäisi olla. Tai ristiäisissä kakunsyöntilusikalla sojottavansa päin kehtoa ja tiedustella, kuoleekohan vauva rikkipäästöihin vai tappaakohan sen pommi? Jos viipyisi paikalla sen verran, että ennättäisivät miespuoliset kutsuvieraat riittävästi juopua, niin paikalta lähtisi Saavalaisen pappi kulma auki ja liperit veressä.

<>

Vuonna 1971 julkaistu esikoisteos "Yksilön ylösnousemus" viitoitti sen mitä tuleman pitää. Valheen, vääryyden, keskinkertaisuuden ja tyhmyyden luvatulla Telluksella ei jumalia liikuskellut. Makaaberi linja jatkuu suorana läpi Saavalaisen erinimisten itsetilitysten sarjan (Tänä yönä,1972, Minä huudan, 1980, Velipoika löi kerran, 1982). Olipa hänen tässä viimeisessä teoksessaan kertomansa poikansa, maan hiljaisen ja nöyrän, itsemurha totta tai ei, ei hänen tekstiinsä vaikuta. Elämä pysyy hänen silmissään samanlaisena. "Näin matka vie iäisyydestä iäisyyteen. Välissä on elämäksi nimitetty taival, kuin jonkinlainen lyhyehkö suoli". Tämän saatanallisen maailman lakien mukaan

"...täällä taistellaan, alistetaan ja tarvittaessa tapetaan muut. Jos joudutaan alakynteen niin ollaan mielin kielin ja varjellaan omaa nahkaa. Mutta kun sitten taas päästään jonkun niskan päälle, kenen tahansa, vaikka kuinka viattoman, niin kostetaan kaikki kärsityt vääryydet ja purraan heikommaksi osoittautuneelta valtimot poikki."

Kirjan juoni ei ole kummoinenkaan. Pojan itsemurhan keskuksesta koukkailee Saavalainen niin heidän yhteisiin kuin oman lapsuutensa muistoihin, riehahtaa väliin hillittömiin rienafantasioihin, mutta palaa aina nopeasti etsiskelemään kuoleman ajatusten umpikujalta elämisen roskatynnyreistä syitään ja syyllisiään.

Isä oli pojalleen liian vahva, "kuin joku jumala", jonka vierailukäynnit mielisairaalassa oleva poika kielsi. Saavalainen tuijottelee oman osallisuutensa syyllisyyksien loputtomasti haarautuvaa puuta, virheiden äärettömäksi kasvanutta summaa, paljastelee avohaavojaan, remuaa kuin Lauri Viita, jonka hikistä ja meluisan jytistelevää Daavidin tanssia katseli Aila Meriluoto hiljaa halveksien. Poika saa seistä syrjässä kuin Meriluoto Viidan varjossa. Juju ei olekaan tanssissa vaan sen lopettamisessa.

Viina, virtsa ja siemenneste, siinä Saavalaisen tekstin mehun perusliemet, nautittuna herkullisimmillaan päin naamaa heitettynä. Mestareita hän ei kumarra tyylinsäkään puolesta, vaan se on saavalaisuutta omimmillaan, jäljittelemättömimmillään. Kaikkein omimmillaan on hän iskiessään erottelematta oikealla ja vasemmalle. Mielettömän makaaberin menon rinnalla ovat seesteisemmät miettimisen hetket kuin kalpeanhengettömiä taimia. Huikeimman räikeimmän riemukkaimmillaan hän on paikalliseen väestösuojaan paenneiden sosiaalisen (!) menon kuvailussa tappavan ydinlaskeuman lähestyessä paikallista korpitaajamaa.

Pikkuprofeetat haukuskelevat elämän palasia oman maailmanpelastusoppinsa turvallisesta ovenraosta kurkistellen, mutta Saavalainen pieraisee kaikkea ja kaikkia päin naamaa. Vaikka hän kritisoikin uskontoa, koululaitosta ja mielisairaanhoitoa, ovat ne miltei hyväntahtoisen keveitä läpsäyksiä, uiskentelevia sattumia siinä räkämaljassa jossa hän elämänsä läpi räpistelee. Räähkäiset pikku oliot vellovat hänen silmissään pikku lahkoihinsa, laitoksiinsa ja toisiinsa takertuneina, yksi kaikkia ja kaikki yhtä vastaan. Vain ihmisettömän luonnon puhtautta hän jää joskus yhden hengenvedon ajaksi kuuntelemaan, ennenkuin taas puskee sonnina sieraimet höyryten läpi seinien, joiden paksuudesta viis.

Saavalainen on profeetta; läpi ajan ja paikan jatkuvan yhteisöllisen skitsofrenian tarkka kuvaaja. Yhtä terävästi näkevät myös jakomieliset ja vainoharhaiset tämän hulluutemme, näkevät kuin Saavalaisen mielisairas poika, mutta heidän äänensä on jo särkynyt, vääntynyt omassa osasyyllisyydessään turvallisuuden jähmeydessä asusteleville kuulumattomaksi hätämerkiksi niistä elämän puolista, jotka ovat suuren maailman tuntemattomuuden pelosta siinneiden yhteisöllisten turvamekanismien kahlitsemat.

Mutta hän on silti vain profeetta, ei loppuun asti näkevä, vaan surullisen hahmon ritari, pykälämyllyjä päin käyvä heikompien puolustaja sellaisella vauhdilla, että heikot jäävät alle. Hän näkee myrkkylähteet sekä muissa että itsessään, menettää meteliinsä mihinkään takertumattoman viisauden hiljaisuuden, nääntyy itsensä janoon, seisoo itsensä varjossa ja valittaa maailman pimeyttä.

Saavalaisen pirullisen terävä vahvuus on aina ollut hänen heikkoutensa. Näkijän katse on aina kantanut maailman rajalle, muttei ole suostunut luopumaan itsestään, omasta ylpeydestään, vaan myy pääsylippuja omaan kärsimysnäytelmäänsä. Tyhmempänä olisi hänen helpompi olla, silloin ei joutuisi omien telaketjujensa möyhimäksi.

Minäkin saatan kyllä tunnustaa tekojani, mutta kun minulta puuttuu nöyryys niin tunnustuksesta tulee helposti kerskamielinen. Voin repäistä vaatteeni, jytistää nyrkillä rintaani niin että kylkiluut ruskavat ja huutaa vaikka keskellä markkinatoria, että tulkaa katsomaan murhamiestä ja nähkää nämä veriset kädet jotka ovat pidelleet veistä. Ihmisiin tämä menee täydestä, ja heitä nelistää paikalle.

"Kuinka rehellistä Kuinka vaikuttavaa" moni heistä huokaa. Silmäkulmat kostuvat, nenäliinoja kaivellaan esiin käsilaukuista ja vaatteiden poimuista.

Mutta jos on olemassa korkeampi olento niin häntä ei jymäytetä. Kun hän kuulee huutoni ja katselee näköalapaikaltaan tätä näytelmää, hän päästää suuruudenhullulle esitykselleni pitkän naurun".

"Jos on olemassa korkeampi olento". Vastausta ei Saavalaisen kysymykseen tule, mutta se silti säilyy heikkona jossain takana, kaukana, alla kaiken katkeruuden, joka ei näe nöyrtymisessä muuta kuin orjamoralismin muotoja. Syytösten määrä on niin mittava, että hän ei enää oikeastaan syytä ketään. Syytösten osakohteet piirtyvät aina kokonaisuuden hulluutta vasten, jolloin syytöksen rahan toisena puolena voisi miltei nähdä häämöttävän säälin toistensa kytkyimissä kulkevia ihmisressuja kohtaan.

Miksi sitten kuvainkaataja, lannanpöyhijä, ikuinen rähisijä näkee poikansa Kristuksen kaltaisena hyvänä, liian hyvänä, suorastaan räikeän puhtaaksipestynä maailman mustuutta vastaan? Ei hänen sentään niin halpahintaiseen kaunokirjalliseen kikkaankaan luulisi turvautuvan, että uhraisi ainoan poikansa saadakseen kirjaansa vastakohtaisuuksien jännitettä. Onko hänen kirkastunut poikansa hänen ainoa jatkumonsa, hänen pitenevä varjonsa elämän illansuussa, uskon naula muuttuvaisuuden muurissa, kaiken itsensä alta romuttaneen mielen kiinteän pisteen hapuilua kosmoksesta, puolukanvarpu elämännäkemyksensä rotkoon luisuvan miehen otteessa?

Vastauksia voisi tietysti löytää psykiatriasta ja psykologiasta, pojan sairaskertomuspapereista. Saavalainen on kuitenkin riittävän viisas, ettei siltä suunnalta yritäkään vastausta hakea, sillä yleisen sokeuden laillistetut muunnelmat hän on jättänyt taakseen jo kauan sitten, päästänyt irti miltei kaikesta, joutunut siihen tyhjyyden tilaan, johon jokainen rehellisyyteen pyrkivä etsijä joutuu, mutta jäänyt lopullista hyppyä vaille, takertunut vielä itseensä.

Ei suinkaan niin, että hän löytäisi nyt jonkin uskon tai järjen rakennelman tilalle. Lohtua tarvitsevat pienet sielut, mutta Saavalaiselle se olisi surkea kuolema, todellinen elävältä hautaaminen. Näin suurelle hengelle toivoo, että hän voisi astua vielä pidemmälle tyhjyyteen, tämä supersyyttäjä ja katkera mies. Hänen mustan asfalttinsa lohkeamista vilkkuu sen hiukkasen verran jotain vihreää, että tiedä häntä vaikka vielä joskus syntyisikin mutantti; syyttämätön Saavalainen, joka poikansakin päästäisi jo haudan rauhaan.


Markku Siivola