Pois

Neil Hardwick: Hullun lailla. Suom. Juhani Lindholm. Otava 1999

  

RAKKAAN VÄVYPOJAN MASENNUS

 Hardwick se kuitenkin oli .... muovikassinsa kanssa melkein minuun törmäten .... Heijastin hänen vanhentuneisiin kasvoihinsa, väsyneeseen kävelyynsä, loittonevaan kaljuunsa omaa yksinäisyyttäni, näin hänen haastatteluissaan omaa vierauttani voimatta sitä hänestä erottaa.

 Tuo on omaa tekstiäni, kirjoitettu 16. päivänä elokuuta 1998. Silloin näin Neil Hardwickin ensi kertaa, kaupungin ihmisvilinässä muutaman sekunnin ajan. Näky sai minut heti kotiin tultuani kirjoittamaan myös oman elämäni tuntoja käsittelevän kertomuksen josta nuo rivit ovat.

 Vasta nyt hänen kertomuksensa masennuksestaan sai tuon aikaisempaan Hardwick-mielikuvaani sopimattoman näyn loksahtamaan yhteyksiinsä.  Vasta nyt kuulin hänen kesän 1997 romahtamisestaan masennukseen ja sitä edeltäneestä kuuden vuoden esijaksosta vastoinkäymisineen niin työn kuin rakkauden alalla. Huomaan myös noille riveille vanginneeni jotain yhteistä meille kaikille, oman yksinäisyytemme ydintä, jonka toiset peittävät itseltäänkin paremmin kuin toiset. Ei sairas terveiden keskellä vaan yksi meistä, itsekukin omaa taakkaansa kantamassa.

  

Masennus on sairaus

 Hardwick sanoo masentuneisuutta sairaudeksi. Niin tietysti minäkin. Määrään myös siihen mitä innokkaimmin masennuslääkkeitä, joista yksi saattoi aiheuttaa Hardwickille hengenvaarallisen maksatulehduksen, mutta joista hän silti lopuksi toteaa miltei samoin sanoin kuin minä potilailleni: ”Siksi pyydänkin, ettei kukaan tule meille sanomaan että meidän pitäisi lakata syömästä vaarallisia, riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä .... Ei kukaan mene sokeritautia sairastavallekaan sanomaan, että tänä pitäisi lakata ottamasta insuliinia. Sitäpaitsi eivät riippuvuutta aiheuta depressiolääkkeet vaan rauhoittavat [lääkkeet].

 En ole tavannut yhtäkään potilasta jolla ei aluksi olisi ollut huomattavan väärät käsitykset masennuslääkkeistä. Siksi painotan tätä käytännössä, ei teoriassa, niin elintärkeää (aina itsemurhavaaran väistymiseen asti) seikkaa näinkin pitkään, koska niin valtavat joukot hyväätarkoittavia katsovat olevansa oikeutettuja tietämään siitä mistä eivät tiedä, ja korvaamaan lääkeavun valheellisen toivon visioiden maalailulla ja olallepaukuttelevalla, masentunutta vain entisestään masentavalla ”rohkaisulla” ja  depression läpikäymisen tarpeellisuushaihatteluilla.

 

Masennus ei ole sairaus

 Silti en sano masentuneisuutta sairaudeksi vaikka sanonkin. Masentunut ihminen ei ole sairas ihminen terveiden keskellä vaan pieni ihminen suuressa maailmassa. Kuten Hardwick ja minä muutaman sekunnin kohtaamattomuudessamme keskellä kesäistä kaupunkia. Kuten me muutkin vaikka emme sitä halua tietää. Joidenkin onnellisten - vai onnettomien? - antaa elämä elää omien terveyskuvitelmiensa tiukassa kapselissa kuolemaansa saakka. Jälleen kerran muistan Astrid Flemberg-Alcaláa (Yöhoitaja, Tammi 1981): “Ihmiset sanoivat että olin parantunut. Itse minä ajattelin, että minua oli petetty .... tämä terveenä oleminen oli kuin joku suojaava kalvo silmien päällä .... ettei nähnyt oikein tarkkaan. Ja minua kalvoi se hirvittävä epäilys, että silloin kun olin sairas - kuten sitä nimitettiin - näin ympäröivän maailman sellaisena kuin se oikeastaan on.”

  

Masennus, depressio, suru

 Hardwickin kirja on luettavan arvoinen niin omilla ansioillaan että hänen julkisuutensa takia -  joka tietysti on hänen omaa ansiotaan sekin.

 Hänen julkisuutensa on vieläpä vallan erikoista lajia. Merkillisellä tavalla hänestä on tullut meidän suomalaisten rakas vävypoika, hämmästyttävän läheinen, paljon läheisempi kuin monet kymmenet suomalaiset julkkikset, jotka ovat läpimautonta muovia verrattuna Hardwickin aitouden ja terävyyden yhdistelmään joka hänen ulkopuolisuutensa näköalapaikan kanssa ovat antaneet loistavan katsauksen omaan suomalaisuuteemme. Saamme olla kiitollisia siitä peilistä jota hän on pitänyt edessämme.

 Tuo ”hardwicklaisuus” auttaa hänen kertomuksensa leviämistä huomattavan laajalle. Vaikka kymmenettuhannet suomalaiset ovat käyneet läpi samoja asioita hyväksynnän ja hylkäämisen välisellä rajalla keikkumisesta, itseinhosta, huonosta olosta, muistin pettämisestä, vierauden tunteista, minän jakautumisesta,  harvat siitä ovat kirjan kirjoittaneet ja vielä harvemmat siinä onnistuneet hänen tavallaan.

 Sana ”depressio” kuulostaa vaikeammalta kuin sana ”masennus” vaikka niiden pitäisi tarkoittaa samaa. Tuossa vivahteessa näkyy medikalisaation  negatiivinen puoli (Medikalisaatio – Aikamme sairaus. Vastapaino 1999) sen muuttaessa samasta suuresta maailmasta kärsivän kanssaihmisemme depressiiviseksi, psyykkisesti sairaaksi henkilöksi. Vaikka depressio-sanan käyttö on myös aina yhteisöllistä ja yksilöllistä torjuntaamme jolla eristämme ihmisen itsestämme, niin harvassapa ovat ne ihmiset jotka silti jaksavat pysyä syvästi masentuneen lähellä, vaikka kuinka ymmärtäisivät omankin osuutensa yhteisen syyllisyyden taakkaan.

 Käytännön selkeimpänä osoittimena pidän surun ja vaikean masennuksen välillä jälkimmäiseen kuuluvaa itsehalveksuntaa, ja siitä kertoo Hardwick selkein sanoin. Syvässäkään surussa ei sitä tarvitse yhtään olla. Hardwick kuvaa monien tuttaviensa vetäytyneen hänestä yllättävän kauas, joka ei hänen muun tilityksensä huomioonottaen ihme olekaan.  Kaikkein vaikeimmat masennustilat  pystyvät nostattamaan lähiympäristössä hyvinkin vaikeita raivontunteita ja siitä seuraavaa syyllisyyttä masentunutta kohtaan, sillä vaikeasti masentunut puree jokaista auttavaa kättä samalla huutaen miksei kukaan häntä auta.

 *

 Hardwick ei ole tehnyt kirjastaan masennuksen oppikirjaa tai kansoja ja maailmaa syleilevää masennuksen antropologista filosofiaa, vaan yhden ihmisen näkökulman ja oman sairaskertomuksen, jolle antaa erityisvärin vain hänen kertojanlahjansa, joka huumorin avulla nousee yli jäyhänvakavien tai muutoin vain puuduttavien potilaskirjojen yläpuolelle. Masennuksen kuilustaan hän lähettää todella hauskat terveiset. Virnistelin ja hihittelin tuon tuostakin tämän alunperin hänen terapeutilleen kirjoitetun itsetutkistelutekstin stilisoidun version parissa.

 Kirjasta nauttii vielä enemmän jos sattuu vihaamaan koko 90-luvun television aivotonta kotimaista tuotantoa, josta hän ei jätä kiveä kiven päälle. Teksti on myös hauska pieni vilkaisu verhojen takaiseen maailmaan, jossa elämisen myrkky voidaan taiteen taikasauvan hunajaisella heilautuksella muutettuna tarjoilla yleisölle naurun kyynelten lävitse.

 

Julkisuuden pimeä puoli tulee harvoin niin herkullisen kaameasti kuvattua kuin mitä Hardwickilla on hihassaan roikkuvista idiooteista sanottavana. Eikä siitä kuvauksesta itseironiaakaan puutu, siksikin se maistuu todelliselta. Se täytyisi luetuttaa kaikille parrasvaloihin pyrkiville. Vaikka ei se tietysti mitään auttaisi.

 Markku Siivola