Pois

Eeva Särkkä: Tohtori Herman Kindermanin jälkisäädös. 243 s. Weilin+Göös 1982

RIKOTUN RUUKUN TESTAMENTTI


Eeva Särkän esikoisteoksen "Mustan masurkan" uskonnon ja magian siekkisläisen kuolemantanssin jälkeen kutsuu Särkkä uskonnon tanssipartneriksi nyt psykologian, nykyajan magian, tohtori Herman Kindermanin (henk.koht.varmistus: Reima Kampmanin) jälkisäädöksessään. Ja lisää on tulossa muutaman kuukauden päästä. Siinä tulevat tiettävästi tanssimaan keskenään sijaiskärsijä ja lunastaja.

<>

Mustaa masurkkaa tanssitaan nyt kaupunkimiljöössä tohtori Kindermanin roiskiessa sielunjätteitään kotikaupunkinsa melkein yhtä orpojen kuulijoitten päälle kesäkauden kestävässä "Tie tulevaisuuteen" seminaarissaan - minkä juopottelultaan ehtii. Kun Särkän pisteliäimmin ivaama kuulijakunta; Viralliset Kirkolliset Piirit ovat tohtorin esikuvattomuuteen ja selkärangattomuuteen närkästyneinä poistuneet seminaarista, jää jäljelle hiukan sympaattisempi orjajoukko: yhteiskunnan lokeroituneet ammattivangit; elämän totuutta haparoivat eksytetyt, joiden kansalaisjuurittumat eivät löydä ravintoa yhteiskuntansa maaperältä.

Tohtori sekoittaa ensimmäisellä luennolla tahallaan elämäntarinansa luentopaperit, murskaa heti alkuun säännöt ja järjestyksen, kieltäytyy olemasta esikuvana; totemipaaluna, repii esiin rampuutensa, menneisyytensä kahleketjun, johon sidottuina sukupolvi toisensa jälkeen uhraa jälkeläisensä oman sairautensa alttarilla.

Tohtori on antisankari: siivottomuudessaan, epäjumalaksi kohottamassaan itsensäpaljastelussa, näennäisrehellisyydessään ja valheittensa paljastumisen jälkeenkin hän kuitenkin saa kuulijoissaan jotain enemmän liikkeelle kuin eunukkimaiset Oikean ja Hyvän edustajat - särkymisen uhallakin. Jopa johtavan pankkitoimihenkilönkin (huh!) alta kurkisti ihminen:

"...Jos tuhlaisinkin tuntini, jos menetinkin, kovetinkin tunteeni, en kaikkea silti. Sillä yhä minut voidaan kutsua tielle, ja yhä minä valvon, ja yhä minä iloitsen siitä, mitä on jäljellä: tyhjä ruukku. Mutta ruukku on avoin, ja se voidaan täyttää."

Tohtorin oma ruukku särkyy viimeisenä seminaaripäivänä kun Mirjami Kanerva, rooliltaan 21-vuotias virkanainen, kartanpiirtäjä ja sielultaan Elämän Kukkeus murskaa hänet yleisön silmien edessä kostoksi oman elävyytensä haavoittamisesta. Viimeinen näytös näytellään tohtorin hullujenhuoneen hallusinaatioissa, joissa hänellä ei ole jalkojensa välissä muuta kuin sinne itse ripustamansa suuret sanat. Elämän Kukkeudenkaan tunnevoima ei ollut ratkaisu. Kukkeuden elämänvoima on vielä sokea, hänen valheensa oli pakottaa toinen totuuden eteen. "Sitä minä en jaksa, että joku toinen minut riisuu. Sitä ei kukaan jaksa", sanoo tohtori, jonka Kukkeudelle valmisteltavaksi antaman demoniaiheen toteuttaa Kukkeus jumalaisessa elävyydessään karmivalla tavalla.

Ratkaisua, vapautumista lähinnä ovat yhteiskunnallisesti kasvottomat, roolittomat, nimettömät nelivuotias Kimalainen ja vanha Harmaaohimoinen, joka ei utelevalle reportterillekaan kerro nimeään. Toinen ei vielä ole joutunut yhteisön lihamyllyyn, toinen on taistellut itsensä sieltä ulos. Hullunmylly kuitenkin jatkuu. Vain muutamalla harvalla on viisauden hiljaisuutta, joka ei myllyn jyskeessä juuri kenenkään korviin kanna. Juuri Harmaaohimoiselta pyydetty puheenvuoro jäi pitämättä, jota tohtori vasta hulluutensa viisaudessa murehtii. Sen piti olla puheenvuoro Jumalasta. Juuri häneltä saa tohtori lahjoistaan tärkeimmän: lasillisen elämännestettä, valkeaa maitoa - mutta vain hulluudessaan. Lasin vettä juuri sen, minkä hän pyysi, ei yhtään enempää - hän sai Harmaaohimoiselta jo seminaarissaan, mutta sen hiljaista arvoa hän ei silloin kuullut.

<>

Särkän ihmiset eivät ole elollisia olentoja vaan eriasteisten ja erimuotoisten yhteiskuntasidonnaisuuksien, elämän raskausarvojen puhetorvia, jotka kaikki puhuvat samalla tavalla samanlaisia allegorioita, toden ja epätoden (todellisemman toden) unikieltä, satusymboliikkaa. Unenomaisuudestaan huolimatta se on tendenssiromaani, toteutumaton rukous henkilökohtaisen myytin äärellä. Hänen tajuntansa ei oman myyttisen kamppailunsa hälinässä ehdi ulottautumaan rikkaana maailman ilmiöiden ylle. Tämä heijastuu hänen romaaninsa ohuutena, ihmisten samankaltaisuutena, toistavuutena. Heillä ei ole omaa elämää, vaan kaikilla on samanlainen Särkän suu. Erään elämän sektoroitumisen, myyttiä myytillä vasaroivan elämän vangin kuvauksena se täyttää paikkansa romaani- vaan ei psykologisessa kirjallisuudessamme.

<>

Tajunnanvirran keskellä kulkee romaanin läpi ajallinen logiikka tekstin virratessa seminaarin alusta loppuun epiloginaan tohtorin unitanssi, Kimalaisen ilmaan heittämä pallo, maapallo:

"Ja he leikkivät, heittivät palloa ylös ja toisilleen, ja se oli heidän käsissään kevyt ... eikä heistä kukaan nähnyt Hermanin puutetta, ei kukaan."

Ja johtavan pankkitoimihenkilön Hermanille lahjaksi antama tyhjä ruukku unohtui keskelle hulluinsalin lattiaa.

"Se särkyi heidän leikeissään."

23.11.82
Markku Siivola