Pois
Kerstin Lindman-Strafford: Paraneeko poikani skitsofreniasta? Sahlgrenin kustannusliike 1996.
 
SADATTUHANNET SIITÄ SUOMESSAKIN KÄRSIVÄT

" Skitsofreeniset häiriöt ovat kuin mikä tahansa sairaus" sanoo Kerstin Lindman-Strafford.

Se ei pidä paikkaansa, valitettavasti. Skitsofrenia ei ole eikä tule ruumiillisiin sairauksiin rinnastettavaksi.
 

Mielisairauksien epätasa-arvo

Vaikka psyykkinen sairaus johtuisi biologisesta tekijästä (aivovaurio tms), on se siitä huolimatta suhdesairaus, onhan ihmisen psyyke hänen suhteensa toiseen ihmiseen. Minuus on olemassa vain sinuudessa. Ei kipeä jalka saa ihmisiä seinille kiipeilemään, mutta kipeä psyyke eli toisen ihmisen vaikea suhtautuminen meihin muihin saa.

Niinpä pelkäämme olevamme osallisia niin syinä kuin seurauksina jokaiseen psyykkiseen sairauteen. Ne ovat yhteistä taakkaamme. Olemme niihin osasyyllisiä ja yhteisvastuullisia. Siksi vetäydymme niistä paljon kauemmaksi kuin kipeästä jalasta aavistaen sen kurimuksen syvyyden johon itse joutuisimme jos antautuisimme todella avoimiin suhteisiin psyykkisesti sairaan kanssa.

Skitsofrenia on kova tauti, satojentuhansien suomalaistenkin ihmissuhdeverkkoja repivä. Siitä ei ole ulospääsyä ilman itsetilityksiä ja syyllisyydentunteita, ei myöskään L-S:lla, joka joutuu turvautumaan mustavalkoiseen huutopolitiikkaan pyrkiessään vapauttamaan sairaiden vanhemmat kaikesta vastuusta (vaikka psykososiaaliset tekijät paradoksaalisesti tunnustaakin) joutuen samalla kuitenkin pitämään loitolla omia syyllisyydentunteitaan muun muassa pohtiessaan avioeronsa vaikutuksia poikaansa Stepheniin.

Psyykkisen sairauden aiheuttama yhteisvastuullisuuden taakkaakin pelottavampi tekijä on sen uhka omille todellisuuskäsityksillemme. Sitä pelkoa ei tyynnytetä millään keinoin. Se voidaan vain naamioida kulttuurin hyväksymien peittelykeinojen yksilökohtaisin muunnelmin. Toisen kulttuurin erilaiset käsitykset eivät uhkaa meitä välittömästi, ovathan nuo muut tuolla jossain taivaanrannan takana, vaan mielisairas meluaa jo naapurimme seinän takana tai istuu oman perheemme jäsenenä omassa päivällispöydässämme.
 

Sairaat systeemin kourissa

L-S kertoo Stephenin sairastumisesta 19-vuotiaana skitsofreniaan, josta huolimatta Stephen pystyi lukemaan itsensä ylioppilaaksi loistavin arvosanoin, suoritti Oxfordissa fil.kanditutkinnon. Mutta paremman kauden jälkeen iski sairaus poikaan taas.

Poikansa tarinan ohella kertoo L-S muista traagisista sairaskohtaloista, ja Suomen, Ruotsin ja Englannin sairaanhoitojärjestelmistä ja vapaaehtoisjärjestöistä, kirjailija ja Hufvudstadsbladetin Lontoon kirjeenvaihtajakin kun on. Skitsofreniatutkimuksista hän mainitsee etenkin Yrjö Alasen työryhmineen Turussa tekemän hoitotutkimuksen tuloksista (ks Yrjö Alanen: Skitsofrenia - syyt ja tarpeenmukainen hoito. WSOY 1993), joiden mukaan muutaman kymmenen tutkittavan sairaalahoidon määrässä havaittiin laskua, työkykyisyyden parempaa säilymistä ja oireiden pienenemistä".

Omaisten vaatimukset ja viha voivat suuntautua kehen tahansa lääkäri-jumala-akselilla. Ensipöllytyksen saavat yleensä psykiatrit, niin tässäkin kirjassa, rinnallaan sairaanhoidon "häikäilemätön säästöpolitiikka", vakiopeikko "byrokratia", lääkkeiden liikasyöttö henkilökunnan minimoimiseksi, yllättäen jopa ihmisten pakkohoitoa estävä lainsäädäntö, jonka hän näkee ihmisen kunnioittamiseksi naamioidun vastuun välttämisen idioottimaisena välikappaleena. Hän haluaa lisätä skitsofreenikoiden ryhmäasuntoja ja mahdollisuutta mielekkääseen työhön, tähdentää vapaaehtoistyön merkitystä, taistelee poikansa puolesta kuten tuhannet muut muiden etupiirien edustajat omiensa puolesta. Kukapa järjissään oleva kilpailevaa eturyhmittymää tukisikaan?

L-S on syytöksissään osittain oikeassa. Kaikennäköistä kajahtanutta ja vastuuntunnotonta vetelystä löytyy riittämiin kaikkialta ikään ja säätyyn katsomatta, mutta sen kärjekäs osoittaminen omien käsien pesun yhteydessä saa kyllä "vastapuolen" (lue: oman elämänsä ja työnsä loukussa olevan yksilön) takajaloilleen vaan ei tapojansa korjaamaan. L­S:n lailla ei informaatiosotia voiteta, vaan eipä hänen puheenvuoronsa eduskunnan lakialoite olekaan, vaan kanssakärsijöille suunnattu rohkaisu, tunnepitoisen kärjistetyn polemiikin ja selkeän asiallisuuden välimaastoissa taisteluhuutoja ja asiatietoja vuorotteleva barrikadipuhe.

Markku Siivola