Pois

Marja-Liisa Honkasalo Ilka Kangas, Ullamaija Seppälä (toim.): Sairas, potilas, omainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarja 189. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

SAIRAUDEN HIEKKALAATIKOLLA

Tieteen umpikujia

Kuten puun jotkut oksat voivat vuosien saatossa kitua ja kuolla lopulta pois, niin karsii luonto kaikkialla elinkelvottomia tuotoksiaan kaikilla tasoillaan pienimmistä yksisoluisista alkaen aina ihmiskunnan terävimmän kärjen aikaansaannoksiin asti. Luonnon harhapolut ovat tietysti tarpeellisia nekin sattuman lain muovatessa historian kulussa noiden loputtomien kokeilujen kautta elinkelpoista elämää alati muuttuviin olosuhteisiin.

Tunnetuin tieteen umpikuja oli vanha maapallokeskeinen näkemys, joka pakotti kehittämään sangen monimutkaiset laskukaavat selittämään muiden taivaankappaleiden liikkeitä. Kaavat pitivät kyllä paikkansa, joka seikka omalta osaltaan tuki maapallokeskeisen maailmankuvan jatkuvuutta.

Näin käy modernissakin tieteessä. Kaikki voidaan kyllä selittää monellakin tavalla kuin taivaankappalten liike, ja suuri osa tavallisista ei-luovista tiedemiehistäkin uskoo, että selitysjärjestelmien sisäisellä loogisuudella olisi tekemistä todellisuuden kanssa. Yhteiskuntatieteet ovat sikäli vaikeassa asemassa, että niiden tutkimuskohteiden luonteen vuoksi niiden kohdetta ei voida eristää kokonaisuudesta siten kuin luonnontieteissä on usein mahdollista.

Länsimaisen filosofian voimakkain päärunko sijoittuu eräässä mielessä kovien luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välimaille. Vaikka sillä ei päätutkimuskohteenaan enää olekaan ei-elollisia luonnonilmiöitä, se pyrkii käyttämään luonnontieteissä hyväksi todettua tutkimusotetta, joka pyrkii vähentämään perusolettamuksensa mahdollisimman pieneen määrään, josta sitten lähtee punomaan niiden yhdistelmiä.

Yhteiskuntatieteet erottuvat filosofian pyrkimyksistä lähinnä siinä, että ne joutuvat käsittelemään paljoutensa ja epämääräisyytensä vuoksi huomattavan paljon hankalampaa perusolettamusten joukkoa. Niinpä sosiologia joutuu tieteen, uskonnon ja taiteen väliselle ei-kenenkään ja kaikkien maalle. Sosiologian tutkimuskohteen valaisemiseksi hedelmällisin suunta olisi taidetta kohti, toisin sanoen ilmaista sanoja suuremman kokonaisnäkemyksensä myös riviensä välissä kuten parhain taide vain voi, olipa se kirjallisuutta tai muuta taidetta. Tähän ei sosiologialla - kuten ei millään muullakaan tieteenalalla - ole inhimillisiä resursseja, sillä todelliset näkijät, joiden visio ylittää kielen ilmaisumahdollisuuksien äärirajat, ovat äärimmäisen harvassa. Suurimman äänen saavat kulttuurillemme ominaisen tiedenäkemyksen arvostuksen vuoksi käsitteellisiä Baabelin tornejaan rakentelevat teoreetikot nuuskiessaan kuono kiinni maassa toistensa hajujälkiä yksityiskohtien pöheiköissä taivaanrannan rajattomuutta näkemättä, vangittuina länsimaisen tiedekäsityksen yksipuolisuuteen, jonka mukaan kokonaisuus on johdettavissa osistaan.

Siteerattakoon tähän itsensä Einsteinin kuvaus juuri päinvastaisesta prosessista tosi tieteen lähtökohtana: "Kaunein ja syvin tunne jonka voimme kokea, on salaperäisyyden; mystisen olemassaolon tunne. Vain siitä versoo kaikki tosi tiede. Kelle tämä tunne on vieras, ken ei enää saata joutua ihmetyksen ja haltioituneisuuden valtaan, on yhtä kuin kuollut" (The most beautiful and profound emotion we can experience is the sensation of the mystical. It is the sower of all true science. He to whom this emotion is a stranger, who can no longer wonder and stand rapt in awe, is as good as dead).

 

Kuuluu jyske varstojen

Niinpä suomalaisessakin sosiologiassa, tässä tapauksessa Laadullisen Terveystutkimuksen Tutkijaverkoston monitieteisessä pitkäaikaissairauksia pohtivan tutkijaryhmän tuotoksessa näkyy aurinkokeskeisen maailmankuvan kaltainen kuivettunut tieteen oksa, johon elämännesteet eivät löydä tietään. Osa tämän nykyisen teoksen kirjoittajista oli minulle aikaisemmin tuttuja, enkä silloin enkä nytkään löytänyt yhtään kirjoitusta joka ei olisi jo syntymäkuollut.

Tätä sairauksien kokemisen tutkimusten kirjoa ja potilasta yhteiskunnallisena toimijana esittelevää teosta leimaa aneemisia yläkäsitteitä uudelleenlajitteleva monisanaisuus. Saamme muun muassa lukea epilepsian sosiaalisesta luokitusehdotuksesta nelikenttäjakoineen (epilepsia ei juuri tunnu/häiritsee/vaikuttaa/täyttää elämän) jonka puolestaan pitäisi auttaa näkemään miten epilepsia elämässä näkyy ja vaikuttaa. Toinen artikkeli sovittelee fenomenologiaa, konstruktivismia ja etnometodologiaa kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan päämäärään osoittaakseen sairastuneen ihmisen psykologisesti tuottamien subjektiivisten sisältöjen tietoisuudelle näyttäytymisen merkitysten olevan dynaamisesti rakentuvia ja ajallisesti muuttuvia tullessaan toiminnan yhteyteenyhteyteen. Yksi artikkeleista hajottaa dementiapotilaiden omaisten kirjoitukset asia‑, perhe‑, toimija‑, kohtalo‑, autonomia‑, palvelujärjestelmä‑, hoitajuus‑ ja sitoutumispuheiksi. HIVin, mielisairauden, astman, diabeteksen, sydänsairauksien, vaihtoehtoparantajien ja viime vuosisadan sairaustulkintojen piirissä liikkuessaan  tarjoavat muutkin kirjoittajat samalla abstraktiotasolla omia avaimenreikiään elämään, joka näkyisi huimasti helpommin aivan suoraan kuin käsitehakkeluksen kautta.

Vaikka jokainen kirjoittaja on tietysti oma ainutkertainen, muista eroava tekstintuottaja, niin kaikissa ihmisen psyykeä tutkivissa tieteissä näillä vuosikymmenillä vaikuttava luonnontieteistä onnettomalla tavalla omaksutun tiedetradition kuristava voima litistää tämänkin kirjan tekijöissä todennäköisesti piilevät laajemmat havaintokyvyt samankaltaistavan paineensa alle hajuttomiksi herbaariokukkasiksi. Tekstit, joiden hyvänä tarkoituksena on ollut valaista sairaita ja heidän omaisiaan yhteiskunnallisina toimijoina, aktiivisina subjekteina lääketieteen toimien kohteena olevan passiivin objektin sijasta, tekevätkin itselleen karhunpalveluksen.

Vielä varoituksen sana kirjan takakannen mainostekstistä. Se yrittää esittää kirjan kohderyhmäksi muitakin kuin tutkijoita, mutta ei edes viimeksimainittu päde kuin osittain tässä kollegoiden keskeisessä hiekkalaatikossa, jossa pöllyttelevät santaa omille ja toistensa silmille.

Ei maallikoiden eikä kenenkään itselleen sairaudesta, potilaana ja potilaan omaisena olosta elävää ymmärrystä hakevan tule tähän kirjaan koskea!

Markku Siivola