Pois

Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon. WSOY 1986

SIMPUKKA JA HELMI

Paljon on Aune Helinä (Anu) Kaipainen teoksia elämänsä varrella aikaansaanut ja vain tämän yhden niistä olen lukenut. Hän on tullut vastaan muita teitä; kuvina, haastatteluina, kirjamainoksina, kritiikkeinä - jotka kaikki olen jostain syystä sivuuttanut. Arkkienkeli Oulussa sekä Magdaleena ja maailman lapset ovat niminä, vain niminä, eniten mieleeni tarttuneet kirkastamatta hämärää käsitystäni hänen paikastaan kulttuurimme eturivissä, kahden valtionpalkinnonkin saajana.

Niinpä en voi maalata hänestä vaakasuoraa kuvaa; sijoittaa häntä yksilö- tai kulttuurihistoriallisiin kehyksiinsä. Vain syvyyskuva on mahdollinen. Jouduin painimaan myytin kanssa, Tunnetun Kirjailijan myytin, AnuKaipaismyytin. Hämärät ennakko-odotukseni murskautuivat pahasti, mutta niiden tuhkasta nousi kuitenkin lopulta Fenix.

<>

Kirjan avatessani en osannut odottaa muuta kuin Tunnetun Kirjailijan Kaunokirjaa; sanojen pehmeää liukua, lauseiden taiturimaista kutoutumista toisiinsa, sisäisten elämysten rikasta symboliikkaa. Kun hän lähtee miehensä Osmo Kaipaisen kuoltua (1985?) unimatkalle takaisin Helsinkiin kolmenkymmenen vuoden taakse nuoruudenrakastettunsa Rafaelin luokse, jolle kerrottu elämäntarina tässä kirjassa on, odotin vielä unimatkaa, retkeä tätä arkitodellisuutta todellisempaan maailmaan.

Odotukseni oli aivan turhaa. Anun elämäntarinan katkaisevat muutaman kerran lyhyet päälleliimatut keskustelujaksot uniRafaelinsa kanssa. Sillä, onko Rafael hänen nuoruudenrakastettunsa lisäksi myös hänen terapeuttinsa, lienee merkitystä vain ammattiinsa pystyynkuolleille psykiatreille.

Sitä pahempi olo minulle tuli mitä pidemmälle tekstissä etenin. Ei niin häivääkään kynän sujuvasta jäljestä vaikka minkä tyylisuunnan korkeuksista olisi yrittänyt tähystellä. Tähystelin liian korkealta.

Teksti jatkui loppuun asti yhtä karmeana; kuin alakoululaisen lyhyinä töksähtelevinä lauseina, jotka välillä kömpelösti kurottelevat hapuamaan jotain vertauskuvaa, joka pienien sormien liian taitamattomassa otteessa kuitenkin hajoaa. Loputtomasti ulkonaisia hajatokaisuja, erillisten tapahtumien, aikojen, paikkojen, kasvojen, eleiden, vaatetuksen rekisteröintejä, kompastelevia lauseita, jotka eivät yhdisty sen enempää teknisellä kuin sisällölliselläkään tasolla, kömpelö sekoitus yksioikoista takertumista arkipäivän konkreettisuuksiin ilman syvyysulottuvuutta.

Suojaavien symbolien huntujen puuttuessa tuntee taitaviin naamiointeihin tottunut lukija itsensä melkein Peeping Tomiksi; tekstin avaimenreiästä tirkistelijäksi hävyttömän suoraan toisen privaattielämään.

<>

Mikä on tehnyt tästä ihmisestä joskus kirjailijan? Onko hänen tekstinsä aina ollut tällaista? Tämänkö vuoksi en koskaan pysähtynyt aikaisemminkaan hänen äärelleen? Sen on täytynyt kuitenkin olla jotain muuta, jotain enemmän, nyt särkyneen ruukun on täytynyt olla ehyemmän.

Kirjan loppu antoi arvoitukseen joitakin avaimia. Alkuasennoitumiseni oli ollut väärä. Ei hän kirjallisuuden Nobelia tavoitellutkaan, vaan on tietoisesti harjoittanut itseterapiaa, kirjoittanut tuskaansa ulos. Ilmeisesti kaikki mitä hän elämästään kertoo, pitää aivan paikkansa. Kuka Kukin On vuodelta 1982 kävi yksiin Anun oman kirjan kanssa. Niinpä ovat ilmeisesti tosia myös hänen ruumiilliset sairautensa, masennus jo ennen Osmon kuolemaa, päällerysähtänyt surutyö hänen kuolemansa johdosta sekä sekavuustilaa seurannut pakkokyyditys Lapinlahteen, jossa hän tätä kirjaansa potilassängyssään mielessään jo kehitteli. Kuukauden päästä hän pääsi taas kotiin ja nyt, arvelujeni mukaan vain vuoden näiden tapahtumien jälkeen tämä kirja on valmis.

Miksi kustantaja tämän tasoisen kirjan julkaisi? Todellisia syitä tietämättä haluaisin tulkita sen lähinnä hyvän tahdon eleeksi pitkäaikaista yhteistyökumppania kohtaan, vallankin kun hän oli juuri saanut kustantajalta ensimmäistä kertaa korvilleen; Ville Vikstenin toivomuksesta hänen Kalevala-vuodeksi kirjoittamansa teos Elias Lönnrotista oli juuri sitä ennen tullut hylätyksi epätasaisuutensa vuoksi.

<>

Missä on Fenix, missä ruman simpukan helmi? Se ei näy Olympoksen korkeuksiin, vaan on kumarruttava hyvin alas ihmisyyteen, ja silloin näkee kirjan ruman simpukan aukaisevan lohkeilleen kuorensa ja näyttävän helmensä; perusihmisen, vereslihalla olevan, murheiden huhmaressa hierretyn, mutta kaikesta huolimatta avoimuuteen ja rehellisyyteen pyrkivän ilman katkeruuden tai ivallisuuden häivääkään. Edes mielisairaala ei saa häntä yltymään kritiikkiin, vaan ihmisen aseettomuus kuvastuu tekstin yksinkertaisen muodon takaa. Hän on kirjansa nimen mukaan varmaan rakastanut paljon, muutoin ei hänen sisäinen elämänsä voisi suojata häntä näin paljon meidän kaikkien ihmissuhteita niin helposti saastuttavilta vihalta, ivalta ja katkeruudelta.

Markku Siivola