Pois
Martin Buber: Minä ja Sinä. Suom. Jukka Pietilä. WSOY 1993

SINUSSA ON JUMALANI

Martin Buber (1878-1965) on kuulunut niihin henkisiin varjosta vaikuttajiin, joista ei ole yleisesti tunnettu muuta kuin nimi, vaikka peräti Herman Hesse oli valmis suosittamaan hänelle vuoden 1949 kirjallisuuden Nobelia ja Dag Hammarskjöld vuoden 1959 Nobelin rauhanpalkintoa. Hän kirjoitteli Albert Schweitzerin kanssa useita vetoomuksia ydinaseiden leviämisen ehkäisemiseksi, ja arabiopiskelijoiden lähetystö laski tämän rauhan puolesta puhuneen juutalaisen haudalle oman seppeleensä.

Tähän Buberin jo vuonna 1923 ilmestyneeseen pääteokseensa - jonka "havainnollistamista ja täydennystä" kaikki muu hänen myöhempi tuotantonsa oli - ovat vaikuttaneet paljon hänen vuosien 1912-1919 (ikävuosien 34-41) uskonnolliset "olemisen kokemuksensa". Vuonna 1914 hän toimitti Kalevalamme saksankielisen laitoksen.

Vaikka hänet voidaan ulkonaisesti luokittaa sionismin ja hasidismin, erään juutalaisen uskonnollisuuden haaran tulkiksi, kohoaa hänen tekstinsä näiden juurittumien yläpuolelle. Jo vuonna 1904 hänen väitöskirjansa kahden mystikon, Nicolas Cusanuksen ja Jakob Böhmen, yksilöllistymisen teorioista viittasi hänen perussuuntautumiseensa kahdella tavalla; sanojen tuonpuoleiseen kokemukseen ja sen kiteyttämiseen teorioiksi. Näkemys pienen yksilön joskus suureenkin merkitykseen kulttuurihistorian käännekohdissa silti säilyi. "Silloin kun kulttuurilla ei enää ole keskuksenaan elävää yhteystapahtumaa, joka alituiseen uudistuu, silloin se jähmettyy Se-maailmaksi, jonka murtavat vielä ajoittain räjähdyksenomaisesti yksinäisten henkien hehkuvat teot."

Hän kärjisti filosofiansa kahteen suhteeseen: Minä-Sinä ja Minä-Se. Edellinen on luova yhteys, niin välitön ettei edes kokemus mahdu siihen väliin, koska kokemus on jo Sinästä eriytyneen luokittelevan Minän ominaisuus, joka tuhoaa Sinän ja siitä tulee Se. Kokemuksessa ei ole yhteyttä: "Kokemus on Sinä-kaukaisuutta" .... "Mitä siis koetaan Sinästä? - Ei mitään. Koska sitä ei koeta. Mitä siis tiedetään Sinästä? - Vain kaikki. Koska siitä ei tiedetä enää mitään yksittäistä." Sinä on muiden filosofioiden nirvana, valaistuminen, korkeampi minä, logos, monadi, Atman, Jumala, kaikki se selittämätön mistä monet tietävät mutta eivät voi sitä ilmaista, silloin se on myös sama kuin Minä, täydellisen osallistuminen kaikkiallinen ykseys. Jumala- ja ihmisyhteyden yhteenkuuluvuus on hänen olennaisimpia perussävyjään.

Hän on yksi selkeimpiä ulkoisten muotojen orjuudesta vapauttajia:

Tämä on kokonaiseksi tulleen ihmisen toimintaa, jota on kutsuttu myös toimimattomuudeksi; mikään yksittäinen tai osittainen ei enää liiku ihmisessä, eikä siten mikään hänestä puutu maailman kulkuun .... sen vuoksi aistimaailmaa ei tarvitse asettaa syrjään ikäänkuin näennäismaailmana .... ei myöskään ole tarpeen "ylittää aistienmukaista kokemista" ..... Ei tarvita myöskään kääntymistä ideoiden ja arvojen maailmaan .... millään sellaisella, mikä ihmissuvun historiassa kulloinkin on ajateltu ja keksitty ohjeeksi, esitetty valmistautumiseksi, harjoittamiseksi, meditaatioiksi, ei ole mitään tekemistä kohtaamisen alkuperäisen yksinkertaisen tosiasian kanssa .... ei ole muuta tietä Jumalaan kuin kääntyminen, mikä ei merkitse vain päämäärän muuttamista, vaan myös kulkemisen laadun muuttamista .... jos joku pysyy omistuneisuuden mielentilassa, mitä silloin merkitsee, ettei hän enää huuda luokseen demonia tai olentoa, joka on hänelle demoniseksi vääristynyt, vaan huutaa luokseen Jumalaa?

Hänen teoksensa muoto on runollista proosaa, muutamasta rivistä muutamaan sivuun ulottuvia mietelmiä, joiden loogisen selittelevän proosan kahleiden välissä välähtelevät väkevät visiot auringonsäteiden häikäisevinä keiloina ajatusten mutkaisille metsäpoluille. Hänen henkensä on vapaata, mutta hänen kielensä monimutkaisuus varjostaa sitä. Sinät ja Minät, olemiset ja aktuaalistamiset menevät välillä niin vaikeille sykkyröille, että niiden sisältö aukeaa hänen hengenheimolaiselleenkin vain huomattavan ponnistelun kautta. Helpoimpia kirkkaan helmen sisältäviä simpukkalauseita on vaikkapa 'Nähdyssä salaisuudessa, niin kuin eletyssä aktuaalisuudessa, ei vallitse "niin se on" eikä "niin se ei ole", ei Oleminen eikä Ei-oleminen, vaan niin-ja-toisin, Oleminen-ja-Ei-oleminen, Ratkaisematon.' Voin vain kuvitella suomentajan kärsimyksiä.

Hänen vuonna 1957 kirjoittamansa jälkisanat pehmentävät - vain käsitteellisesti - 34 vuoden takaisen tekstin korostettua Minä-Sinä kahtiajakoa toteamalla ihmiselle mahdottomaksi elää täydessä molemminpuolisessa Minä-Sinä suhteessa, ja että se ole aina edes hyväksi, esimerkkinä psyykkinen parantaminen ja kasvattaminen, jossa kohtaamisen ja vetäytymisen aaltoliike on välttämätöntä, muutoin ei terapia- ja kasvatusyhteys voisi toimia. Jälkisanat kaikessa proosallisuudessaan kuitenkin toisaalta turmelevat päätekstin leimuavaa filosofiaa.

Lukemisen arvoinen kirja tietysti on, mutta vain sille hyvin suppealle joukolle, joka on juuri irrottamassa otettaan viimeisistäkin guruistaan, henkisistä ja maallisista, ulkoisista ja itsekeksityistä filosofioistaan.

Markku Siivola