Pois

Jaqueline Fawcett: Hoitotyön käsitteellisten mallien analyysi ja arviointi. Suom. Marjatta Aakkula. Sairaanhoitajien Koulutussäätiön julkaisu. WSOY 1989

SISAR KYLMÄ VALKOINEN

Haudat aukeavat!

KYLMÄ KOSKETUS! Viesti haudan takaa! Vertahyytävä tarina pojasta, joka ei kuoltuaan jätä äitiään rauhaan! Kaikkia kummitusjuttuja kauheampi!

Hoitotyön käsitteellisten mallien analyysi ja arviointi! Suomentanut Marjatta Aakkula!

Peter Jamesin törkeän laskelmoivasti tunteilla pelaamaan yrittävä Elm Street- ja Poltergeistsekoitteinen parathrilleritörky "Kylmä kosketus" (jonka takakannesta ylläoleva siteeraus) ja kuolettavan kuivettavan analyysin riemujuhlakirja "Hoitotyön käsitteellisten mallien analyysi ja arviointi" lämpimännaisellisten sairaanhoitajamussukoidemme tuhoksi saapuivat minulle samassa paketissa ollen olemassaolollaan todisteena ihmiselon ja aatosten loputtomasta rikkaudesta ja vaihtelevuudesta.

Vaikka samanlaisiahan ne ovat. Hoitotyön käsitteellisten mallien analyysi ja arviointi on todellinen kylmä kosketus, todellinen viesti haudan takaa.

Teorioiden valta

Sairaanhoitajat ovat jo kauan taistelleet paikasta arvovallan ja ryhmäetuisuuksien lihapatojen äärellä kuten psykologit ja sosiaalityöntekijätkin, vaikka lääkärit - historiallista hetkellisyyttään tajuamatta - onkivatkin sieltä vielä toistaiseksi suurimmat kimpaleet jo parinkymmenvuotisesta arvovallan alamäestään huolimatta.

Vaikka Florence Nightingale jo vuonna 1859 esittikin käsityksensä hoitotyöstä, on hoitotiede alkanut selvemmin piirtyä näkyville vasta puolisentoista vuosikymmentä sitten. Sillä ei ole vielä paljoakaan omaa sanottavaa, vaan se joutuu edelleen yhdistelemään rajapintatieteitään (lääketiede, psykologia, sosiologia, biologia, fysiikka ja kemiakin) omaksi sekametelisopakseen.

Fawcettin kuiva kirja on eräässä mielessä hyvä kirja, sillä kuivuudessaan ja täydellisessä elämälle vieraudessaan se on mitä asiallisin ja ilmeisesti sangen kattavakin esitys tämän hetken vaikuttavimmista hoitotieteellisistä ideologisista päävirtauksista. Kirja on strukturoitu päästä häntään. Siksi suosittelen juuri tätä kirjaa sille, joka tahtoo nopeasti saada yleiskatsauksen siitä, mikä panee nykypäivän hoitotieteilijän tikittämään. Se jaottelee omat jaottelunsa, kehystää Connecticutin sairaanhoitokoulun syyslukukauden 1976 pohdintojen tuloksena syntyneen kehyksen avulla ensin itsensä ennenkuin ryhtyy muiden luokitteluun.

Fawcett jakaa tiedon kolmeen suureen ryhmään: metaparadigmaan, malleihin ja teorioihin. Metaparadigma on laajin ja abstraktisin, ja se sisältää kaikki jälkimmäiset. Se on ko. tieteenalan peruspilari, kulmakivi. Sen määrittelemän alueen sisällä tuotetaan malleja eli paradigmoja, jotka vuorostaan sisältävät teoriat, jotka käsittelevät jo konkreettisiakin väittämiä.

Fawcettin mukaan hoitotyön nykyisen metaparadigman neljä keskeisintä käsitettä ovat: 1. ihminen, 2. hänen ympäristönsä, 3. terveys ja 4. itse hoitotyö. Nämä ovat hoitotieteen jalat, olivatpa kivestä tai savesta. Näiden päällä lepäävät ajatusmallit jakaa Fawcett kolmeksi ryhmäksi: 1. kehitysmallit, 2. järjestelmämallit ja 3. vuorovaikutusmallit.

Nykyään yleisimmät käytössä olevat mallit ovat Johnsonin käyttäytymisjärjestelmämalli, Kingin avoimien järjestelmien malli, Levinen konservaatiomalli, Neumanin järjestelmämalli, Oremin itsehoitomalli, Rogersin prosessimalli ja Royn adaptaatiomalli. Näitä malleja Fawcett tarkastelee kutakin erikseen listaamalla ensin mallin päätermit, sitten kertomalla mallin kehittymisestä vuosien mittaan, lopuksi tarkastelee sitä neljää em. keskeistä käsitettä vasten sekä arvioi lopuksi miten malli sijoittuu suhteessa ympäristöönsä ja muihin malleihin.

Teoksen keskeisimpänä tunnelmana on elämän puuttumisen tunne. Sinänsä kokonaisvaltaisuuteen pyrkivät teoriat ovat itseensä hirttäytyviä umpisolmuisia ajatuspitsejä. Seuraavassa lainauksessa näkyy kaikille aivopesusuunnille ja telttalahkoille mitä tyypillisin uskoontulemisen välttämättömyyden julistus, vieläpä häpeilemättömän räikeässä muodossa:

"Mallia ensi kertaa käyttävä ei saisi menettää uskoaan, vaikka siitä saadut kokemukset ensin näyttäisivät pakonomaisilta tai oudoilta. Mallin omaksuminen edellyttää, että hoitaja jäsentää uudelleen ajattelutapansa hoitotilanteissa ja käyttää uutta termistöä. Kun mallia käytetään toistuvasti, ponnistelut tulevat järjestelmällisemmiksi."

Hyytävän karmeaa tekstiä. Luonnollinen vaisto pakonomaisuudesta saadaan kyllä häviämään, kunhan pakonomaisesti on siihen riittävän pitkälle alistuttu! "Johan nyt on piru jos ei lapset opi syömään vaikka piipunhikee kun ne pienestä pitäen opetetaan" ilmaisee vanha kansansanonta saman asian. Asiaa ei paranna, että Fawcett esittelee useita toisistaan eroavia malleja. Keskeiseltä elämänpuutteiselta hengeltään ne kuitenkin ovat samoja aivan samoin kuin rakkaudesta voidaan puhua vaikka kuinka paljon tahansa ilman rakkautta. Ja Fawcettin päämääränä on saada sairaanhoitajat ainakin jonkin teorian vangiksi, loksauttaa teoria suotimeksi elämän välittömyyden ja hoitajan väliin.

Hirvittävän monella ihmisellä ei hirttäytymisen reaalisena vaihtoehtona ole - ikävä kyllä - useinkaan vapaa käsitteettömyys vaan ahdistunut kaaos. Useimmat meistä ovat niin itsestään vieraantuneet että tarvitsevat käsitteellisiä kainalosauvoja pystyssä pysyäkseen, ja sellaisille on Fawcett pelastus, mutta pakkopaita on pakkopaita vaikka sen kuinka tieteen voissa paistaisi.

Pää kainalossa

Hoitotiede ja käytännön hoitotyö ovat epäsuhtainen aisapari, kuin kummitus pää kainalossa. Käytännön päätön hoitotyö pitelee länsimaisen filosofian viisauksia haastelevaa hoitotieteellistä irtopäätä kainalossaan. Hoitotiede yrittää nuoruudessaan olla liikaviisas, ja siksi sen käytännön kenttätyölle vieraat pilvissä liitelevät filosofiat tuntuvat lähinnä koomisilta. Teoreetikot ovat löytäneet hoitotyöstä orgastisen leikkikentän kasvattaen analyysikyttyrää jo muutenkin (lääkäreillä) raskautetun sairaanhoitajan selkään. Hoitotiede hamuaa toiselta palkintosijaltaan korkeimmalla pallilla seisovalta lääkärikunnalta pois sen profession ja yhteiskunnallisen legitimoinnin pokaalia, ja steppaa hermostuneesti nurseerauksen ja lääketieteen välistä rajaviivaa pyrkien löytämään tasapainon mahdollisimman suuren itsenäisyysasteen ja lääketieteen siivellä istumisen välillä. Se nyppii itsestään pois lääketieteen lainahöyheniä, mutta on vaarassa menettää samalla oman lentokykynsä.

Potilas ei näistä teorioista hyödy vaikka tässäkin teoksessa yrittävät teoreetikot näin säälittävästi todistella. Potilas paranee teorioista huolimatta, ei niiden takia. Ainoat teorioistaan hyötyjät ovat elämästä vieraantunut osa sairaanhoitajia, joille turvataan suojatyöpaikka kirjoituskoneen ääressä ja paperiensa takana suljetuissa kanslioissaan. Sairaanhoitajat järjestönä, valtakoneiston osana, voivat myös saada enemmän sairaanhoitopoliittista valtaa ja sen kautta mahdollisesti palkkatasoaankin paremmaksi lukemattomien eturyhmien toistensa poljennassa sukupolvien läpi, mutta nimitettäköön sitä silloin sairaanhoitajien, e i potilaiden parhaaksi.

...Vai saako sen kuumemittarin potilaan pyllyyn professionaalisemmin, kun esimerkiksi tietää, että Rogers on hylännyt atomistista maailmankatsomusta edustavan mekanistisen reduktionismin sekä kausaliteetin, mutta puolustanut mallistaan johdettua teoriaa evolutionäärisen muutoksen etenemisestä ihmiskentän suurempitaajuisen mallin ja järjestyneisyyden suuntaan sekä käsitystään, että selvänäkeminen on neliulotteisen ihmiskentän rationaalista jatkuvaa, molemminpuolista ja samanaikaista vuorovaikutusta neliulotteisen ympäristökentän kanssa? Rogersin mallin yhteiskunnallista merkitystä ovat tukeneet myös sioilla tehdyt tutkimukset, koska sikojen iho muistuttaa ihmisen ihoa, jolloin orvaskeden kasvuun vaikuttavan tekijän ja haavan paranemisen suhdetta voitiin selittää vastavuoroisuuden ja spiraalimaisuuden periaatteista johdetun teoreettisen mallin avulla. - Mikäli nämä rogersilaiset värähtelyt eivät miellytä, voi valita vaikkapa Levinen terapeuttisen intention teorian ja redundanssiteorian.

Tämäntyyppinen kaikilla tieteenaloilla esiintyvä teoretisointi johtaa Hukkuvien Rottien Suolle, jolla virvatuliaan takaa-ajavat tutkijat vielä suohon vaipuessaankin läähättävät: "tarvitaan vielä paljon lisätutkimuksia, ennenkuin tästä voidaan vetää lopullisia johtopäätöksiä".


Tiedä häntä kävisikö miessioilla Rattori-klubissa parempi flaksi jos nämä opit hallitsisivat, vaan taitavat näitä lueskelevat sairaanhoitajaoppilaat pysytellä enimmäkseen kotopuolessa.

 

Markku Siivola

kts myös:
S Sundeen, G Stuart, E Rankin, S Cohen: Vuorovaikutus - avain hoitotyöhön
Marja-Leena Vaittinen: Terveydenhuoltoammattiin kasvaminen