Pois

Jukka Kemppinen: Elämän varjo - muuan yökirja. Kirjapaja 1996

SIVULLISUUDEN SIRPALEITA II

Hoivioikeudenneuvos Jukka Kemppinen näki Savossa Jeesuksen. Se oli Lasse Virenin näköinen, punainen verryttelypuku päällä ja oli ylösalaisin. Hengellisyys kohtasi Kemppisen, mutta uskovaiseksi hän ei tullut myöhemminkään, vaikka Kirjapaja hänen teoksensa julkaiseekin. Rex Tremendis; kauhistuttava jumala, on hänen keskeisin jumalakuvansa. Kuvastimessa hän näkee, tosin himmeinä, uskon, toivon ja rakkauden, uskoo Jumalaansa ja uskontunnustukseen.

Irma Kerppola hapuili sivullisuuden sirpaleita Kirjeissään R:lle (WSOY 1981). Samantapaisen tunnelman tartuttaa minuun Kemppinen.

Hänen sivullisuuteensa on selkeitä maanpäällisiäkin syitä. Hänen vaimoaan näet lainaili pakottaviin yksityistarpeisiinsa valtakunnankyynikko Paavo Haavikko vuosina 1976-1983 (Paavo Haavikko: Prospero. Art House 1995). Kauniit matot ja komea uuni Paavolla, löytää hän entisestä esimiehestään silti vielä hyvääkin sanoa. Sitten olikin kuoleman vuoro viedä vaimo vuonna 1994.

Korkea virkakaan ei auttanut yksinäisyyteen noiden "epätavallisen valaistuneiden sielujen" ja "järkyttävän arvovaltaisten" juristien maailmassa. Itsenäisyyspäivän kutsuillakin iloa mukaan pääsemisestä ja korkeiden kollegoiden venähtäneiden naamojen näkemisestä himmentää ihmetys ja paheksunta muiden saamasta kutsusta. Muidenkin roolien läpi hän on lipunut: Historian ja oikeustieteen tutkija, runoilija, kirjailija, kustannusvirkailija, sanomalehden kolumnisti, radio-ohjelmien tekijä.

"Kirjani saattaa olla hyvinkin depressiivinen" arvelee hän ollen aivan oikeassa. Mustan huumorin kyyniseksi myrskyksi väliin yltyvä apaattinen syyssade piiskoo lukijan kasvoja kirjan sivuilta. Kemppinen raahaa synkkää tekstiään pitkin tajuntansa märkää katua sateessa heilahtelevien muistojen katulamppujen valokeilasta toiseen, ulkonaisesti korkeassa virassa ja maineessa, sisäisesti rikkirevitty ja katkera elämän muukalainen, päällimmäisinä mielessään kuolema, ihmiskunnan raadollisuus, sodat, niiden välissä valjut rauhat. Hän kertoo kuolleelle vaimolleen löytäneensä kyllä toisen naisen jonka kanssa hänellä on nyt rakkaus, mutta silti "maailma on sellainen että et sinä paljon menetä".

Masentuneisuus voi kaikessa raakuudessaan ja raadollisuudessaan olla paljonkin tarkkanäköisempää kuin silmänsä sulkeva perusteeton arkipäivän optimismi. Ei Kemppisen synkkyys sinänsä silti kirjan itseisarvo ole, mutta sen kautta välittyy ihminen vereslihalla sen verran karhean aitona, että teos hakkaa mennen tullen tavanomaisten surukirjojen enemmistön, joka naamioi surun itsekkyyden pyhitetyn hymistelyn alle.

Markku Siivola