Pois

Francesco Alberoni: Rakastuminen. Alkup. Innamoramento e amore, 1979. Suom. Ulla Ranta ja Liisa Ryömä. Otava 1984.


SOSIOLOGI RAKKAUDEN YÖSSÄ

Kukapa rakkauden mysteerin selittäisi vaan yrittäjiä riittää vuosituhat toisensa jälkeen. Mitä hyvää voi anno Domini 1984 saapua makaroninsyöjien, madonnien ja huorien, jakomielisen rakkauden maasta? - Sosiologihan sieltä.

Valoa yössä

Sanojen myrskylyhdyillä on mysteerin pimeydessä oma järkeä ja intuitiota yhdistävä tehtävänsä. Mysteeriään tietoon paenneen valo piirtyy vain hänen oman ideologiansa seiniin, vaan totuudellisuuden turvattomuuteen uskaltautuvalla ei ole näyttää muuta kuin loputonta yötä. 55-vuotias sosiologi Francesco Alberoni seisoo tieteensä ulkopihalla yöhön tähyillen, sen suuruutta kuunnellen, välillä pussissa oppinsa valoa pihamaalle saman toiveen vallassa kantaen kuin niin monet muut: ottakaa ihmiset vastaan aatteeni ja analyysini, niin tulevaisuuden katastrofilta ehkä vältyttäisiin.

Vaikka hän toivookin joukkoliikkeiden ja ideologioiden synnyn kriittisen analyysin olevan keinon, jolla uusien fanaattisten joukkoliikkeiden synty vältettäisiin, ei tämä usko vielä vähennä hänen analyysinsä tuoreutta, omaperäisyyttä. Hän kertoo rakastumisesta, "kahden ihmisen muodostaman joukkoliikkeen syntyvaiheesta", kuten hän peruskäsitteensä tiivistää. Tällaista kirjaa ei kirjoita sellainen, jota eivät ihmissuhteet ole repineet, eikä myöskään sellainen, joka ei haavoistaan ole myös oppinut. Se on yhtä aikaa kuin henkilökohtaisten rakkauskokemusten kirjaus ja sosiologinen teoria. Vaikka se ei käytä runon eikä kioskikirjallisuuden, vaan tieteen kieltä, se silti liikkuu koko ajan taiteen rajoilla. Se on runollista teoriaa.

Kaukana on tämä kirja punakyntisten populääripsykologien koulutussidonnaisesta rakkausvatkutuksesta, joka ei niveltäydy muuhun kuin yhteiskunnan eri tahoja hallitsevien instituutioiden (kristinusko, marxismi, psykoanalyysi jne.) antamaan ja hyväksymään kieleen.

Heijastaa Alberonikin kyllä koulutustaan, kuinkapa muuten sosiologi rakastumista vallankumoukseksi ja rakastamista instituutioksi nimittäisi. Hän vetää vieläpä painokkaan yhtäläisyysmerkin joukkoliikkeiden ja kahden ihmisen muodostaman vanhan instituution murtamisprosessin välille. Hänen aikaisemman kirjansa nimi Movimento e istituzione (Liike ja instituutio), 1977, kertoo sekin hänen keskeisimmästä kiinnostusalueestaan, jonka kielelle hän tahtoo kääntää mm. teologian. Juuri teologisten käsitteiden niinkuin myös taiteiden kanssa on hänen interpsyykkisellä analyysillään yhteistä rajapintaa aimo matka. Intrapsyykkisistä tekijöistä saavat eniten painoa Eros ja väkivalta, aggressiivisuuden kääntäminen omaan itseen depressiona ja vainoharha; instituution epätäydellisyyden näkemisen projisoiminen viholliseen.

Rakastumisen vallankumouksesta rakastamisen instituutioon

Kuvaan seuraavassa Alberonin ajatustenkulun päävirtailuja poikkeilematta sen sivuhaarojen muunnelmiin:

Vapautuminen

Kun instituutio mikä tahansa, niin kahden ihmisen kuin kokonaisen kansakunnankin muodostama ei enää tyydytä yksilöä tai joukkoja, kun arkipäivästä ei löydy enää mitään arvokasta, alkaa depressiivinen kuormitus lisääntyä. Menneestä yritetään kuitenkin pitää kiinni, vaikka mätä lähestyy vielä ehjän näköistä pintaa. Mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä kasvavat. Kuormituksen kasvaessa liian suureksi kynnys vihdoin ylitetään ja Eros murtaa rakenteet ja valloittaa kielletyt alueet, ihminen lähtee vallankumoukseen; kääntyy uskoon, liittyy poliittiseen puolueeseen, rakastuu, murskaa koko entisen perustansa, suuntaa koko eroksensa uuteen kohteeseen, uusiin ihanteisiin, uuden huomenen toivoon. Hän tempaa leimuavan miekan enkelin kädestä ja astuu Eedenin puutarhaan. Vaan taloksi ei hän sinne voi jäädä, vaan hänet ajetaan sieltä ulos kerta toisensa jälkeen kun rakastumisen ehdoton solidaarisuus, yksilöllisyyden korostuminen yhteensulautuman kautta alkaa lihallistua, uudelleen löydetty viattomuus tahrautua jälleen arkielämän taisteluihin aukijätetystä hammastahnatuubista.

Jos edellytykset etniseen, uskonnolliseen, kansalliseen tai luokkakonfliktiin ovat olemassa, jos uuden solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden tarve on levinnyt tuhansiin, alkaa joukkoliike. Jos edellytykset rakastumiselle sekä vallankumouksen kollektiiviselle muodolle ovat olemassa, voivat rakastavaiset yhtyä siihen yhtenä yksikkönä. Rakastumisen vallankumous johtaa onnistuessaan rakkauden instituutioon. Kuten kukan ja hedelmän paremmuutta on mieletöntä vertailla, niin myös kysyä rakastamisen ja rakastumisen paremmuusjärjestystä. Ilman toista ei ole toistakaan.

Ilman depressiivistä ylikuormitusta ei rakastumista voi tapahtua. Elämäänsä joltisenkin tyytyväinen ihminen ei ole vallankumouksellinen; hän on korkeintaan vain juhlija; joka potkii ehkä kovastikin aisansa ylitse, mutta ei koskaan aseta kaikkea yhden kortin varaan, ei vaaranna elämänsä vakaita alueita, ei tempaudu prosessiin, josta ei tahdonvoima enää auta irrottautumaan, vaan tietää palaavansa vanhaan instituutioonsa takaisin. Rakkauden kaipuu ei saa rakastumaan, vaan vasta silloin, kun edessä on vain tyhjyys, kun ei ole mitään menetettävää, voi rakastuminen olla mahdollista.

Jokainen instituutio vastustaa vallankumousta. Mikäli ne eivät pysty hillitsemään rajoja murskaavaa, niiden viralliseen käsitejärjestelmään sopeutumatonta rakastumista tai vallankumousta, mikäli rakastumisen syntyvaiheen tuhoaminen epäonnistuu, yrittävät instituutiot, yhteiskunta pakottaa sen tunnettuihin ja hyväksyttyihin puitteisiin. Jolleivät rakastuneet määrittele itseään instituution termein, julistetaan heidän elämyksensä hulluudeksi, tyhmyydeksi, mielettömyydeksi. Niin myös jokaisen yhteiskunnallisen ilmiön on ilmaistava itsensä kunkin aikakauden vallitsevien instituutioiden kielenkäytön piirissä tullakseen ylipäätänsä ymmärretyksi. Muun ilmaisuun ei ole yleisesti ymmärrettyjä sanoja. Rakastumisen syntyvaihe hapuilee kieltään lähinnä kahdelta alueelta, runoudesta ja kioskikirjallisuudesta.

Kristillisessä avioliitossa ei tehdä eroa rakastumisen, rakkauden, kiintymyksen ja seksuaalisuuden välillä, vaan avioliiton sakramentti sisältää nämä kaikki yhdessä. Marxilainen taas katsoo rakastumisen ei-luokkakantaiseksi liikkeeksi, jolloin se saa jopa porvarillisen taantumuksellisen vivahteen. Feministinen liike syntyvaiheissaan piti rakastumista mieheen eli itsensä orjuuttamista absurdina, mutta on liikkeenä kehittyessään avannut kulttuurilliset edellytykset tutkia rakastumista sangen terävästi.

Jähmettyminen

Uudet instituutiot syntyvät juuri vallankumousten kautta, ja niiden ideologia ja symboliikka jähmettyy institutionaalisen jäykästi esittämään jatkuvan vallankumouksen harhaisuutta. Mitä sisältääkään esimerkiksi vappumarssi, tuo jäykäksi instituutioksi muodostunut vallankumouksen ihanteen heijastaja, josta pois jäämisestä eli VALLANKUMOUKSEN TRADITION rikkomisesta seuraa massasta poikkeavalle sanktio? Mitä muuta kirkko äärimmäisessä opillisessa jähmettyneisyydessään, kivettyneisyydessään, liikkumattomuudessaan edustaa kuin Kristuksen kaikkia instituutioita uhmannutta elävää, uusiutuvaa, alati virtaavaa vallankumousta? Kuinka kaukana onkaan marxismi kommunismista proletariaatin diktatuuriinsa jähmettyneenä? Freudin vallankumous seksuaalisuuden tukahduttanutta romanttisen rakkauden kieltä vastaan on nyt itse uuden vallankumouksen tukahduttaja litistäessään jokaisen tuoreen vallankumouksen taimen hengiltä seksuaaliherbaarioonsa.

Jokainen vallankumous muodostuu vähitellen uudeksi instituutioksi. Rakastumisen runoudesta, pyhyydestä ja myytistä lihallistuu vähitellen rakastamisen instituutio lukuisien, lukemattomien itselle asetettujen totuuskokeiden kautta, joissa testaamme itseämme rakastammeko vai emme, ja toiselle asetettujen vastavuoroisuuskokeiden; suorien vaatimusten kautta. Rakastumisen syntyvaiheen ja prosessin vapahdus, empiirisen minän rajat ylittävä syvyys, jopa erikielisyyden voittanut intuitiivinen yhteys ajautuu aina väistämättä dilemmaan; ratkaisemattomiin ristiriitoihin, kahden ihmisen väistämättömiin toisiinsa sopimattomien erilaisuuksien ilmenemiin. Dilemman väistämättömyyden kieltävät lohdutusideologiat kuten perheterapia, kuvittelevat vallankumousta rakkauden juhlaksi, jota vain luokkasorto, alistava kasvatus ynnä muut rakastumisen ulkopuoliset tekijät pääsevät himmentämään, mutta juhlaa kestää vain kuherruskuukauden ajan. Uusi instituutio alkaa muodostua; rakastuminen muuttuu rakastamiseksi.

Syntyy vastavuoroisuuden instituutio, varmuus, johon on päästy dilemman ratkaisemattomuuden polton aiheuttaman epätoivon, sitä seuranneiden kompromissien ja sopimusten kautta. Mikäli sopimuksista on maksettu liian suuri hinta, alkaa prosessi uudelleen, depressiivinen kuormitus nousee, ja mikäli pari ei molemminpuolisen luovuuden prosessissa toistuvasti särje omaa instituutiotaan, saapuu ennen pitkää taas kolmas ihminen, joka noutaa tuosta kahden sisäänlämpiävän liiton kahlevankeudesta pois toisen. Kolmannen ihmisen erilaisuuden kautta pääsee instituutioonsa kahliutunut taas tutkimaan olemuksensa niitä puolia, joita entinen rakastettu ei voinut heijastaa.

Hylätty osapuoli käyttää kaikkia institutionaalisia keinojaan pyrkien vakauttamaan tilanteen: "Mieluummin kuin menetän sinut, haluan sinut vierelleni epätoivosta itkuisena, lohduttomana. Itse asiassa minua ei kiinnosta sinun tunteesi tai sinun onnesi, esineenä sinä olet minulle tärkeä". "Tämä on se esineellistyminen, josta Hegel puhuu, ihmisen muuttuminen tavaraksi, josta Marx puhuu".

Vaikka ihminen on uuden vapauden kutsuna aina uhka muille, ja vaikka rakastaminen onkin instituutio, ei Alberonin näkökulma ole kahden pysyvää liittoa arvostavalle toivoton; pitäähän hän mahdollisena näiden keskinäistä jatkuvaa vallankumousta - joka toisaalta tietää myös toistuvia tuskan hetkiä, toistuvia kompromisseja. Tyynen rauhaisa jo lapsiin ujutettu illuusio tyynen harmonisesta ja intensiivisestä yhteiselämästä on hänelle vieras.

Lännen unelma, Idän erotiikka

Syntyvaihe on unelma, uuden aamunsarastuksen, kevään, vapahduksen, ylösnousemuksen, heräämisen odotus, joka on uskonnollisissa myyteissä sijoitettu menneisyyteen, marxilaisuudessa tulevaisuuteen ja rakastumisessa nykyhetkeen. Juuri instituutiot ovat syntyvaiheen unelman luoneetkin, perustuvat syntyvaiheen kategorioille. Institutionaalinen, kollektiivinen sairautemme tartuttaa meihin syntyvaiheen viehätyksen, "onnellisena elämänsä loppuun asti" - sadun kaipauksen, kiduttavan kaipuun, nostalgian.

Itä ei ole yhdistänyt syntyvaiheeseen ja rakastumisen koko prosessiin parisuhdetta, perheen pysyvyyttä ja vieläpä lajin jatkumista, vaan janon tyydyttävän yksiselitteisen rakkauden kohteen etsimisen sijasta se yrittää voittaa itse janon, asettaa rakastumisen sijaan Ars erotican, erotiikan taidon, eikä yritäkään yhdistää siihen avioliittoa ja perhettä, jotka ovatkin Idässä olleet enemmän sukujen välisten sopimusten tulos kuin kaikki voittavan ja kaiken sisältävän rakkauden visioista syntynyt liitto. Niinpä rakastumista ei ole, eikä sen mukanaan tuomaa sairaalloista mustasukkaisuutta, kaipuuta, jähmettymistä, kivettymistä hylkäämisen jälkeen, nostalgiaa.

<>

Vaikka politiikka, tiede ja taide voivat kansakuntien kohtaloita muutellakin, vain suhteellisuudentajun horjuessa voidaan väittää jotain menetelmää, analyysia, pakolliseksi tieksi. Juuri näin väittää Alberoni. Hän toteaa totalitaarisia ideologioita, fanaattisuutta ja suvaitsemattomuutta siittävien joukkoliikkeiden synnyn kriittisen analysoinnin pakolliseksi tieksi, jotta vältettäisiin tulevaisuuden katastrofit. Hän toivoo tämänkaltaisen analyysin osaltaan estävän uusien fanaattisten joukkoliikkeiden syntyä.

Koska rakastuminen on Alberonille luonnoltaan samaa kuin joukkoliikkeet, pitää rakastumistakin hänen mielestään siksi analysoida, raivata uusia teitä, keksiä uusia instituutioita. Hän arvelee, että syntyvaihe ja sitä seuraava rakastumisen prosessi jää kyllä aina voimaan, ja ainoa muutos tulee tapahtumaan vain niiden niveltäytymisessä muihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Tätä niveltäytymisprosessia Alberoni toivoo voivansa helpottaa. Maailma on kuitenkin sen verran suuri Alberoninkin mielestä, ettei hän kuvittele ideologiansa ohjaksia pallomme ympäri ylettyväksi:

En usko että kaikesta tästä voidaan johtaa käytännön sääntöjä sille miten pitäisi käyttäytyä, mitä olisi tehtävä jotta rakastuminen jatkuisi. Kaikki tällaiset säännöt johtavat vain itsepetokseen ja vääristelyyn. Elämä luo syntyvaiheen, elämä järjestää kohtaamisen, elämä saa aikaan projektit, mallit, elämä asettaa koetukset, elämä luo tilaisuudet ja elämä ne riistää. Me matkaamme elämän suurella virralla kuin istuen pienessä kanootissa keskellä myrskyä. Emme me nostata aaltoja, emme me niitä aseta.

Markku Siivola