Pois

Hannu Sorri: Itsemurha ja uskonnollisuus. Kirkon tutkimuskeskus, sarja A n:o 61. 1993

SUOJAAKO USKONTO ITSEMURHALTA?

Kirkkososiologian jatko-opiskelunsa aikana teki Hannu Sorri tohtorinväitöskirjansa uskonnollisuuden suhteesta itsemurhiin osana Kansanterveyslaitoksen mielenterveysosaston johtamaa Itsemurhat Suomessa 1987, jolloin kartoitettiin kaikki tuona vuonna tehdyt itsemurhat eli 1397 tapausta, joista uskonnollista ryhmää jäi edustamaan 245 tapausta (18%). Sorri jakoi uskonnollisuuden vielä yhteisölliseen ja yksityistyneeseen uskonnollisuuteen, nämä puolestaan kahteen; uskonyhteisöstä apua etsineisiin, sen kanssa ristiriidassa olleisiin, siitä yksityistyneisiin ja uskonnollisesta kasvatustaustastaan irronneisiin. Näitä ryhmiä hän vertailee sukupuoleen, ikään, aviosäätyyn, sosioekonomiseen asemaan, kotipaikkakuntaan, itsemurhakäyttäytymiseen, uskonnollisen ryhmän jäsenyyteen ja henkiseen stressiin eli mielenterveydelliseen kuormitukseen. Hän tarkastelee uskonyhteisöön jäsentymistä eritoten yksilön selviytymismenetelmänä stressitilanteista yhdistäen näin itsemurhatutkimuksille tutun jäsentymisen sosiologisen näkökulman ja mielenterveystutkimuksille tutun yksilön selviytymis(coping)näkökulman.

Sorri sai tulokseksi mm, että itsemurhaa yrittäneiden läheinen suhde vallankin pieniin uskonnollisiin ryhmiin näyttää auttavan hiukan enemmän kuin kaatavan, ja että heidän uskonnollisuutensa kietoutuu monisyisesti mielenterveyteen kääntyen lisästressiksi vakavan psyykkisen häiriön ja uskonyhteisön kanssa ristiriidassa olleiden ja siitä irtautuneiden kyseessä ollen. Yksityistyneiden ryhmä on suojaavan vaikutuksensa suhteen epäyhtenäinen.

Huolimatta siitä ettei haastattelulomakkeissa ollut yhtä ainokaista kysymystä uskonnollisuudesta, vahvistaa uskonnollisuuden esiintyminen niissä tuosta puutteesta huolimatta Sorrin mukaan sitä, että uskonnollisuuden liittyminen itsemurhaan ei ole keinotekoinen asetelma, vaan aito ilmiö. Entä kuinka voi uskonnollisuus olla suojaava tekijä, kun vain itsemurhassaan onnistuneet tutkittiin? Sorri suosittaakin jatkotutkimuksia niiden parissa jotka ovat itsemurhavaarasta selvinneet.

Kuinka hyvin on ollut mahdollista löytää kuolleen sellainen omainen, joka antaa hänen uskonnollisuudestaan 'oikeimman' kuvan? Kuinka standardoituna voidaan pitää kahdensadan mielenterveysalan ammattilaisen haastattelutekniikkaa lomakkeesta huolimatta, kuinka minimoida psykiatrian ammattilaisten piirissä yleisesti vallitseva avuttomuus ja negatiivisuus uskonnollisia ilmiöitä kohtaan? Kuinka tarkasti on itsemurha voitu suhteuttaa psykiatrisiin diagnooseihin, vallankin psykiatrian todelliseen jätesäkkiin; depressioon, aikamme myyttiin ja kummitukseen, jonka jokainen terapeuttiplanttu ja ruumiinkin lääkäri on löytävinään potilaansa joka kyyneleestä ja pienen ihmisen surusta suuren maailman tilasta? Mitä tuollaisella suhteutuksella edes tekee? - Ihmisen uskon ilmaukset ovat jatkumo, johon tutkimus sisäisine epätarkkuuksineen voi piirtää vain epämääräisesti mutkittelevan uskonnollisuusrajaviivan. Sorrin tutkimuksen syvempi kritiikki ei ole kuitenkaan hedelmällistä siksi että elämä on sellainen jokapaikankärppä ettei sen hännästä tämän parempaa otetta tieteenharjoittamisen tapa- ja kohdesäännösten ahtaassa urassa saakaan. Kirjahan on tohtorinväitöskirja eikä terapeutin tai maailmanparantajan käsikirja. Sorri teki työnsä huolella, osoitti riittävän selkeää analyysikykyä ja varoi johtopäätelmien ylilyöntejä, niinpä väitöskirjaa varten vaadittavat tieteelliset kriteerit täyttyivät.

Miettikööt lukijat omia selityksiään siihen miksi uskonnolliset miehet harrastavat mieluiten itsensä ampumista, ei-uskovaiset hirttämistä, miksi miehet itsemurhaavat vallankin maaseudulla, naiset taas kaupungeissa, miksi nuorten miesten itsemurhat ovat kasvamaan päin, miksi katolisuus ei suojaa paremmin kuin protestanttisuus, miksi Vaasan, Turun ja Porin ja keski-Suomen läänien leikkauspisteessä itsemurhakuolleisuus oli korkea, miksi yhteys Jumalaan on yleisin uskonnollinen harha, miksi Sorrin kertomat muut seikat kymmenistä muistakin tutkimuksista ovat niinkuin ovat - ja kuinka vähän tällä kaikella tiedolla prosentteineen ja jakautumineen on merkitystä itsemurhaa hautovan auttamisessa.

Sorri toivoo: "...jos tätä ihmisen kärsimystä (jonka heijastus itsemurha on) voidaan vähänkin lievittää, se on hyvin merkittävää. Toivon että tämä tutkimus sisältää pienen askeleen siihen suuntaan". Parhaassa tapauksessa saattaa Sorri rohkaista sekä uskovien että ei-uskovien leiriläisten suosittelemaan kärsivän avuksi vihollisenkin leiriä, ja näkemään uskonnollisuuden yhtenä niistä ihmisrodun monimuotoisista piirteistä, joille ei mitään ennakkoitseisarvoa voi asettaa. Harva tuon Sorrin sanoman kirjan taulukoiden seasta elävään kenttäkäyttöön saa - lähinnä ne jotka jo ennenkin ovat nähneet muotojen läpi syvemmälle ihmiseen, ja ne jotka tiedon lisäksi janoavat myös ymmärrystä. Tämä väitöskirja ei Sorrin hurskasta toivetta toteuta.

Kirjan suurin vaikutus ulottunee näin etupäässä Sorrin omien kollegojen jälkimakustelupiireihin ja suomalaisten uskonlahkolaisten enemmän tai vähemmän veljelliseen irvailuun siitä kenen lahko pitää itsemurhakandidaatit pisimpään pois haudasta. Myös muutama naistenlehtijuttu nähnee päivänvalon, ja muutamassa psykiatrian sisäisessä koulutus- ja keskustelutilaisuudessakin saatetaan asiaa pohtia. Kun ajatellaan kuinka maailma on suuri ja länsimaat täynnänsä tieteellistä tutkimusta, on tällainenkin vaikutus jo jotain sekin.

Markku Siivola