Pois
Tuula Salmela (toim): Autetaanko asiakasta - palvellaanko potilasta? Atena 1997

 

SUOMALAINEN KUNINGASKUNTOUTUJA

 

Koetin taannoin lähi-idästä Suomeen muuttaneelta potilaalta udella miltä hänestä tuntui ja mitä hän tahtoi. Tuloksetta. Hän ei voinut käsittää lääkärijumalan pyrkimistä ihmiseksi, vaan sitkeästi odotti minun sanovan mitä hänelle kuuluu. Hän vain ahdistui kuningaskuluttajan roolistaan, johon tämäkin kirja raivokkaalla innolla tähtää.

 

*

 

Tämän koostekirjan toimittaja, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (Stakes) sosiaalitutkimusyksikön tutkija Tuula Salmela tekee parhaansa edistääkseen potilaan osaa sairaanhoidon organisaation rattaissa. Ensimmäisen asiakasteeman nousun hän näkee 1960-luvun keskusteluissa tahdonvastaisista instituutioista, toisen 1980-luvun sosiaalipolitiikan vaihtoehtojen etsinnässä, kolmannen vaiheen 90-luvun laman ja monen muun tekijän yhteisvaikutuksena. Laki potilaan oikeuksista ja asemasta syntyi vuonna 1993 ja vastaava laki sosiaalihuollon asiakkaista on tekeillä.

 

Salmelan omissa artikkeleissa potilaspalautetutkimusten, vallankin tyytyväisyystutkimusten mitäänsanomattomuuksista, on juuri sopiva annos kyynistä kirpeyttä ja terävää analyysiä hälventämään ennakkoluuloja taas yhdestä sairaanhoitohallinnon dinosauruksesta päiväunillaan. Potilas-lääkärisuhteen analyysissään hän ei potkiskele lääkärin etiikkaa kuin hiukkasen, ja viittailee mielellään sairaanhoitoetiikkamme parivaljakkoon; Martti Lindqvistiin ja Jorma Paloon.

 

Lapin yliopiston sosiaalityön laitoksen erikoistutkija ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti Anneli Pohjola vahvistaa Salmelan sanomaa standardoitujen ja yleisten palautetutkimusten tehottomuudesta. Vaihtoehtoa tarjoaa hallinnonmakuisesti Tampereen yliopiston koulutuskeskuksen koulutuspäällikkö Harri Jokiranta yhteisiin työkäytäntöihin vaikuttavan naistutkimuksen piiristä lainatun kollektiivisen muistelutyön muodossa. Se on tarkoitettu korvaamaan traditionaalisia keskustelevuuteen pysähtyneitä työnohjausmuotoja.

 

Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja, sosiaalityöntekijä Jussi Särkelä, sortuu lipunheilutuksessaan potilaiden puolesta tyypilliseen käsitesokerointiin (kuten hiuksianostattavaan nimitykseen "mielenterveyskuntoutuja", joka on koko liiton "virallinen" termi), ryhmäniputusajatteluun ja ontuviin esimerkkeihin.

 

Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti Antti Hautamäki kaihoaa valinnaisuutta haluten antaa potilaan mennä mihin sairaalaan vain, ja valita myös valtion ja kuntien rahoittamien yksityispalvelujen piiristä. Stakesin johtaja Aulikki Kananoja jaottelee julkiset palvelut viiteen omanlaistaan palautekäytäntöä tarvitsevaan osaan, ja Jaakko Tuomi hukkaa sanottavansa Lappeenrannan kaupungin statistiikkaan.

 

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen johtajan tehtävistä virkavapaalla oleva kansanedustaja Paula Kokkonen selvittelee terveydenhuollon ammattihenkilöstön sekä potilaan oikeuksia ja asemaa koskevien lakien sisältöä kansankielellä. Hyvät käytöstavat ja hienotunteisuus ovat hänen sydäntään lähellä, ja häntä ärsyttää aikuisten potilaiden kirjaaminen sairauskertomuksiin etunimillä niinkuin he olisivat lemmikkieläimiä.

 

Lääkärikirjailija Helinä Siikalan ihmisen puolesta –puheenvuoro on kuin virtaavaa vettä hallintoihmisten kuivakkaanihanteellisten näkemysten autiomaassa. Hän kertoo aina kitkeränkipeästä ihmisen kaipauksesta ja välittömän alastomasta kohtaamisesta kaikkien roolien lävitse: "Mitä enemmän yritän napittaa valkeaa takkiani suojautuakseni, sitä enemmän napitun eroon voimani yhteydestä". Hän intoutuu myös Martin Buberin erinomaisesta pääteoksesta Minä ja Sinä (WSOY 1993).

 

Teologi Terho Pursiainen, 52, tuotti 60-luvulla hälistyn Uusimman Testamenttinsa (Huutomerkki-sarja 1969). Sekulaarisuus muuttuu yhteiskunnan mukana, ja niinpä hän on nyt kirjoittamassa uusiksi Kymmentä Käskyä. Entinen (?) vasemmistolaisuus ilmenee nyt toiveena solidaarisuuden ja individualismin liitosta, lääkkeenä keskinäisen osakkuuden teoria, jonka mukaan on veroina koottava maksimaalinen solidaarisuuden varanto, joka jaetaan tasan kaikille kansalaisosinkoina heidän palkkansa päälle. Yhteiskunnan yleisiä oikeudenmukaisuusperiaatteita korkein yläkäsittein pohtiessaan hän sivuaa enkelten etiikkaa, hänen itse pelkäämäänsä korkealentoisuutta; periaatteen muuttumista ihmistä tärkeämmäksi. Mieleeni muistuu Hamletin päätöksen ruumisröykkiö oikeudenmukaisuuden tavoittelun lopputuloksena. Pursiaisen eetikkominällä on vaikeuksia kuunnella hänen henkisen minänsä kutsua pois ideologioiden varjoista, siinä syvin ero korkeatasoisimpaan sairaanhoidon eetikkoomme Martti Lindqvistiin.

 

*

 

Kirjaa jaksoi paikoin jopa pienellä mielenkiinnolla lukea. Sen verran se näytti suomalaisen terveyspolitikoinnin asiakasihanteiden suuria suuntimia, että tutustuminen kannatti.

 

Markku Siivola