Pois

Hanna Ekola: Otan osaa. SLEY-kirjat 1996

SURUN ITSEKKYYS

Kritiikkini otsikko ei tee oikeutta teologi Hanna Ekolan, 35, koostamalle surukirjalle. Samanlainen läheistensä menettäneiden surukertomusten koostekirja se on kuin niin monet muutkin, kristillisyyden lapsenomaisen toivon saippuakuplia kauniinhauraina ajelehtimassa kuoleman mustan rannattoman meren yllä. Sopiva hartauskirjana, sopiva hiljaisena matkatoverina surunsa murtamille, ihmisen äänenä ihmiselle.

En tiedä, oliko Ekolan äiti jo kuollut hänen viime vuonna ilmestyneen Napanuora-kirjansa koostamisen aikana, kertoohan se "äidin eväistä elämään". Samanlainen kooste on myös tämä uusin, jonka hän äitinsä kuoleman johdosta kokosi.

Otsikkoni ei viittaa edes Ekolan persoonaan, joka on hämmästyttävän voimakkaasti vanginnut huomioni pelkän äänensä kautta. Onhan hän myös tunnettu laulajatar, jonka hurjalla energialla ladatun äänen kuullessani väännän radion heti kovemmalle. Kenenkään muun suomalaisen laulajan ääni ei saa minua niin lumoihinsa kuin Ekolan. Ei hänen laulutaitonsa, musiikki tai sanojen sisältö, vaan vain hänen intensiteettinsä. Vasta nyt näin ensi kertaa hänen kuvansa - levy-yhtiön Internet-sivuilla. Kauniskin hän on.

Otsikon johdosta

Otsikkoni viittaa siihen surukirjojen sivuilla vilkahtelevaan pieneen punaiseen lankaan, sivuteemaan, jonka nostan tässä pääasiaksi. Siitä puhuu Ekolakin.

En muista surukirjaa, joiden joistain kertomuksista ei välittyisi tunne, että mikään asenne ei kelpaa surevalle. Että surevalla on tarkkoja toiveita siitä miten toisten pitäisi käyttäytyä. Että hänellä on toiveisiinsa moraalinen etuoikeus. Aivankuin surussaan urhea ja surustaan viisastunut kohtaisi ympärillään ymmärtämättömyyttä ja pelkuruutta.

Suru, niin kauniilta kuin se tuntuukin, on kuitenkin riippuvaisuutta ja itsekkyyttä, ei menetetyn vaan oman menetyksemme murehdintaa.

Miksi en minäkin hartaana hiljenny surun äärelle hiljaa nyökytellen, vaan lisään tällä kirjoituksellani surevien taakkaa? Näin en tietysti tahtoisi tapahtuvan, mutta en toisaalta suostu naamioimaan itseemme käpertyvää riippuvaisuuttamme, sitä joka meidät omasta taivasosastamme päinvastoin erottaa.

Kuolema on meille lakanaan peitetyn ruumiin viuhahtamista sairaalan käytävällä kohti patologin kylmäkaappia, papin viuhahtamista muistokahveilla, neuvottoman syyllisyyden siivittämiä äitelänsokerisia muistopuheita; noita valkoisia valheita, niiden jälkeen yksinäisyys. Niin käy ilmi kuoleman pelostamme syntynyt torjunta; kuoleman pyhittäminen. Se vuorostaan johtaa surevan ja hänen lohduttajansa toisiaan kohtaamattomille poluille. Kun nuori yhteiskuntamme ei ole kyennyt kehittämään riittävää määrää suojarefleksejä eli vakiintuneita käytöstapoja, vain äärimmäisen harva yksilö pystyy selviämään joustavasti omillaan. Kristinuskokaan ei pysty tarjoamaan kehittyneitä yhteiskuntarituaaleja kainalosauvoiksi jälkeenjääneille.

Niinpä - kun vaihtoehtoa ei ole näköpiirissä - on surevaa välttelevällä oikeus omassa neuvottomuudessaan piileskellä häntä valintamyymälässä Elovenapakettien takana tai ähkäistä ulos surunvalittelumökellyksensä. Niinkuin surevalla on oikeus olla moisesta katkera. Nämä kummatkin roolit ovat meille tuttuja. Kummallakin oikeutensa pieninä, avuttomina ihmisparkoina tehdä toisillensa tahtomattaan pahaa.

Markku Siivola