Pois

Kim Chernin: Nälkäinen minä. - Naiset, syöminen ja identiteetti. Suom. Mirja Rutanen. Otava 1987.

SYÖMINEN ELÄMÄNTEHTÄVÄNÄ

Miksi Jeppe juo ja Jepen vaimo syö? Vastaus vaikuttaa yhtä kaukaiselta kummankin ongelmaan. Tai oikeammin vastauksia on liikaa, joka terapiasuunnalla omansa. Vaan selityksistä ja terapioista (melkein) huolimatta Jeppe vain juo, ja Jepen vaimo se vain syö. Tai on kokonaan syömättä, ja tulee sitten taistelemaan sairaalahenkilökuntaa vastaan kun oma perhe ei enää vastukseksi riitä.

1/2 - 1 prosenttia amerikkalaisista 16-18-vuotiaista tytöistä sairastuu anoreksiaan, kertoo Chernin. Mikä lie anoreksian osuus länsimaissa ja vallankin kaukoidässä ja kolmannessa maailmassa (kysyn asiallisesti, en ironisesti), siitä ei Chernin mainitse mitään. Se olisi sinänsä kiintoisa tieto tarkasteltaessa kuinka paljon yksilön ruokatottumukset eroavat häntä ympäröivän kulttuurin vastaavista.

Tekninen näkökulma; ruoan teknologinen jalostaminen lähimain luonnottomaksi huumeeksi, ei saa sijaa Chernin pohdinnassa. Hän käsittelee aihettaan yksinomaan psykologisella tasolla. Kun tyttärelle ei löydykään paikkaa yhteiskunnan tarjoamista naisenmalleista, ei hänen irtautumisyrityksensä äitinsä kaupan ja keittiön välisestä loputtomasta liekaköysikierrosta johdakaan uljaan uuden naisen vapaan identiteetin löytämiseen, ei varhaiskantaisten heimojen siirtymäriitteihin aikuisen naisen selkeästi määriteltyihin rooleihin, vaan yksinäisyydessä itseensä kiertyvään raivoon ja hätään, naiselle vuosituhansia kuuluneen ruoantuottoautomaattiroolin hirvittävään vääristymiseen, omien syömäloukkojen laatimiseen pitkin kodin komeroita, yksin suoritettuihin ja opiskelijakampusten pakonomaisiin ryhmäoksennusrituaaleihin, puolentoistasadan ulostuspillerin päivittäiseen syömiseen, täysin holtittomaan horjumiseen hirvittävän ahnehtimisen ja äärimmäisen kieltäytymisen hurjassa keinussa. Ne eivät totisesti johda uuden uljaan identiteetin löytämiseen. Vuosituhansien käytäntöä kumoamaan eivät yhden tai kahden sukupolven itsenäisyysvaatimukset vielä riitä. Tytär ei uskalla avoimesti nousta äitinsä kohtalon yläpuolelle eikä toisaalta alistua traditionaalisen naisenroolin hellan, luutun ja lapsenvaippojen ikeeseen, vaan tarvitsee yhtä aikaa ruoan turvaa, ja sen pois oksentamisen itsenäisyyttä, huoltajasta sidotuksi tulemisen tarvetta, ja siitä heti vapautumista väkivalloin itsenäisyyden yksinäisyyden ja kylmyyden hinnalla.

Taistelu on sama meille kaikille. Miehet voivat purkaa omia psykologisia vääntymiään muihin paljon useammin tavoin kuin naisten on mahdollista. "Jos ei kaadu nainen niin nakkikopit" totesi eräs puolituttu aikoinaan suomalaisen miehen lauantai-illan viettotapoja kuvatessaan. Kahdeksan prosenttia anorektikoista on miehiä Chernin mukaan. Kaikkihan eivät samanlaisia purkausteitä pysty löytämään - jos anoreksia sitten näin puhtaasti psykologinen ilmiö edes on. Moni on tuleva biologi, neurofysiologi ja patologi, joka laakerinsa vielä niittää milloin minkinvärisillä läikillä kromatografissa, käyrillä massaspektrografissa ja kävyillä karburaattorissa rottakokein vahvistettuna, jotta anoreksia on puhtaasti ruumiillinen tauti.

Anorektikkoon eivät useimmat meistä pysty oikein samaistumaan. Saman oireen kääntöpuoli; ahmimisoireet, sitävastoin piinaavat melkoista osaa väestöä, vaikka eivät avoimeksi sairaudeksi pääsekään. Pää kaapin oven raossa seisaallaan mutustelija saattaa olla lähin ystäväsi, työtoverisi, kuka tahansa, ehkä sinä itse. Moni meistä tuntee vaatimusten paineessa omien jalkojensa heikkouden, mutta jääkaapilla käynti vahvistaa niin, vaikka syntinen olo ja piukka masu muistuttavat mieliin apostolisen viisauden: henki on altis mutta liha heikko. Mutta silti haluamme kätkeytyä maailman kylmyydeltä, imeytyä johonkin kiinni, johonkin vakauttavaan, tukevaan, lämpöön, valoon, elämään, kanankoipeen, mämmiin ja hampurilaisiin. Anorektikon taistelu on sama, mittasuhteiltaan vain toista luokkaa. Hän taistelee itseään ja muita vastaan sairaalahenkilökunnan hyvin tuntemalla sitkeän peräänantamattomalla jääräpäisyydellä.

Miss siintävät kaukaiset vuoret...

Chernin kuuluu monoterapeuttien; yhteen oireeseen keskittyneiden sarjaan, itse samasta vaivasta kärsineeseen. Monoterapeuttien voima on myös heidän heikkoutensa. He tietävät, mistä mono puristaa. Niinpä he voivat tunkeutua hyvinkin nopeasti ja syvälle asiakkaittensa torjunnan läpi, joka ei heitä hämää, ja näin saada nopeitakin parantumisia asiakkaissaan, mikäli nämä jaksavat prosessin kestää.

Mutta tieto puristavasta kengästä ei aina auta kenkää jalasta. Chernin kirjan kokonaishenki on ahdas, vain ruoan, äidin ja tyttären ympärillä pyörivä. Hän ei pysty irtautumaan naisen yksilö- eikä ryhmäidentiteetistä, vaan ratkaisunaan jää unelmoimaan uudesta naissukupolvesta, joka pystyy sijoittamaan naisellisuutensa perinteisiin arvoihin ja silti samalla luopumaan perinteisten naisroolien ikeestä. Tarvitaan "uljasta, itsepäistä uskoa" naisten oikeuteen hedelmällisempään muuttumisriittiin kuin pakonomaiseen umpikujareaktioon.

Hän pitää oman ihannenaisensa roolista kynsin hampain kiinni. On tosiasia että hän on nainen. Mutta hän saattaa olla myös muuta, kuten ehkä muslimi, ateisti, vihreä, taiteilija, lastenkotien puolustaja, yksityisautoilun vihaaja, tekniikan ihannoija, parapsykologisen seuran ainaisjäsen, uniryhmänarkomaani, eläinten ystävä, tietokonehullu tai filatelisti. Ihmiset pyhittävät elämänsä eri asioille. Hänen naisenroolinsa pyhitys on yksi sidonnaisuuden muoto loputtomien muiden joukossa. Hän hakee ratkaisua tuon roolin toteutumiseen maailmassa, sovittelee ihannettaan todellisuuteen, mutta se ei koskaan tuota tietä onnistu. Vasta kun hän näkee oman roolitakertumansa läpi, on hän ratkaissut sen ongelman, jota hän ajaa takaa kirjassaan.

"Kuvitelkaa, kuinka me hihat työtä varten käärittyinä, esiliinat vyötäisillä, kaulimet ojossa suoristamme olkapäämme, joilla ensimmäinen kamppaileva esiäitiemme sukupolvi sijoitti taakkansa. Kuvitelkaa, kuinka me luomme tuon uuden naisen, tulevaisuuden unelman, niistä aidoiksi rituaaleiksi muuttuneista pakkomielteistä, jotka nyt hallitsevat elämäämme".

Edelläoleviin sanoihin hän lopettaa kirjansa. Niiden sävy ei juuri eroa kommunistisesta utopiasta, Kristuksen toisen tulemisen odotuksesta tai jehovalaisuuden maailmanuskontohaaveista.


Markku Siivola