Pois
Sri Nisargadatta Maharaj: Valvetilasi on unta. Suom. Pekka Leivo. Transkirja 1989.
 
  
TAJUNNAN TAHRA TOTUUDEN PEILISSÄ

Hengen puuhamies


Törmättyäni jo vuosikaudet sitten Teuvo Raskuun, alati nuoreen vanhaan herraan vuosikaudet sitten jossain Itä-Suomessa uniryhmäkursseilla olen kuullut hänestä milloin mitäkin kiertoteitä. Kalevan toimituksen kautta on harvakseltaan tipahdellut hänen kirjoittamiaan ja tuottamiaan kirjoja. Ensimmäinen niistä oli teos Yrjö Kallisesta vuonna 1981. Hän jatkoi Kallisen esittelyään vuonna 1987 kirjallaan "Meitä eletään", jossa Arvid Järnefelt, Aaro Hellaakoski ja Jiddu Krishnamurti ovat hänen tarkastelunsa kohteena esimerkkeinä hengenmiehistä. Kirja oli hänen oman kustantamonsa Transkirjan tuote, samoin kuin tämän nyt arvioitavan kirjan kanssa yhtä aikaa ilmestynyt näköispainos jo edesmenneen fil.tri, professori Uuno Saarnion klassikosta "Arvo ja eetillisyys", joka julkaistiin Filosofisen Yhdistyksen vuosikirjassa jo vuonna 1944.

Raskunkin läpi kiertelee hengen punainen lanka, jonka näkyy hänen omissa teksteissään ja kirjavalinnoissaan sekä kutoutuu samaan ihmisen henkistä olemusta tavoittavien ihmisten verkostoon, johon lasken kuuluvaksi muun muassa Mika Waltarin, Yrjö Kallisen, kirkkoherra Voitto Viron ja monet muut suurelle yleisölle tuntemattomat nimet.

Troikka

Verkosto ulottuu tietysti kaikkialle, ja sen rajat ovat täysin keinotekoisia, sillä siihen kuuluvat kaikki ihmiset, enemmän tai vähemmän, useimmiten valitettavasti vähemmän.

Kalevan kautta tuli tietooni Sri Ramana Maharshi (Arthur Osbornen teoksessa "Ramana Maharshin opetuksia", Tammi 1980), jota Paul Brunton, monien suomennettujen kirjojensa kautta tutuksi tullut totuuden etsijä, on aina pitänyt suuressa arvossa. Viro on puolestaan arvostanut Bruntonia ja minä molempia. Raskuun on erikoisen paljon vaikuttanut Ramana Maharshi ja Jiddu Krishnamurti. Samoin minuun, sillä olen pitänyt näitä kahta herraa oman vuosisatamme selkeimpänä sanoittajana ihmisen todelliselle luonnolle, elämän liekille, totuudelle, sisäiselle vapaudelle; sille, jolle ei sanoituksista huolimatta sanoja ole.

Raskun uusin kustanne "Valvetilasi on unta" herätti minussa ensin syvän epäilyn. Taasko yksi kohde mystiikkamummuille kynttilät kourissa silmät nurinpäin päässä onnesta huokua? Taasko yksi tuhansien itä- ja länsimaisten oman pienen oppinsa lieassa pyörivien gurujen laumaan?

Ei. Raskun intuitio oli taas tehnyt tarkkaa työtä ja seulonut esiin todellisen helmen itseensä hirttäytyvien filosofioiden akanakasasta. Kuten Raskun, niin minunkin täytyi todeta löytäneeni omalta vuosisadaltani kolmannen ihmisen, joka sanontansa tinkimättömässä selkeydessä ja täydellisessä vapaudessa vetää täysin vertoja Krishnamurtin ja Ramana Maharshin teksteille. Tämän kolmikon kaltaisia ihmisiä on tietysti riittänyt joka vuosisadalle, ja heitä on nytkin eri puolilla maailmaa, vaikka eivät suurelle yleisölle tunnetuksi tulisikaan.

Elämänkaari

Nisargadatta Maharaj (1897-1981) vietti pikkuliikemiehen ja perheenisän tavallista elämää kunnes hänen ystävänsä vei hänet tapaamaan erästä henkistä opettajaa, joka sytytti hänen todellisuuden etsinnän halunsa. Kolme vuotta myöhemmin, 37-vuotiaana, hän kertoi löytäneensä todellisen itsensä (Ramana Maharshille tapahtui sama jo 17-vuotiaana, Krishnamurtille 29 vuoden iässä). Ennen lopullista oivallustaan hän teki saman häpeämättömän tempun minkä monet itämaan pyhät miehet; hylkäsi perheensä ns. totuuden etsinnän alttarille. Hän lähti vaeltamaan kohti Himalajan vuoria, kunnes tuli matkalla järkiinsä tajuten, ettei sellaista voi löytää, mitä ei ole koskaan kadotettukaan, ja kääntyi takaisin perheensä pariin. Sitä seurasi yli 40 vuotta kestänyt opetustyö hänen kodissaan Bombayn laitamilla.

Länsimaiden tietoon hänet toimitti puolalainen sähköinsinööri Maurice Frydman, johtajauransa hyljännyt, Mahatma Gandhin, Ramana Maharshin ja Krishnamurtinkin kanssa aikaisemmin toiminut. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa hän tapasi Nisargadattan ja ennätti nauhoittaa hänen keskustelujaan hänen luonaan käyneiden etsijöiden kanssa. Niistä hän toimitti teoksen "I Am That", jonka lyhennetty suomennos tämä Raskun julkaisema teos on.

 

Arvokas ja arvoton kirja

Teos koostuu 34:stä muistiinmerkitystä keskustelusta ilman lisäkommentteja (samoin kuin useimmat Krishnamurtinkin kirjat. Osborne sitä vastoin Ramana Maharshista kertoessaan lisäili turhaan omia selityksiään). Kun on lukenut yhden keskustelun, on lukenut oikeastaan ne kaikki, sillä saman teeman variaatiot toistuvat sangen samankaltaisina luvusta toiseen. Tarkkailijan ja tarkkailtavan, minuuden ja maailman suhde, ajan ja paikan olemus, totuuden luonne ja sen etsimisen tavat, unen ja valvetilan ero, siinä joitain toistuvasti esiin sukeltavia ulkoisia teemoja.

Asian luonteen vuoksi vaihtelee tekstin selkeys äärimmäisen paljon lukijasta riippuen. Niin hänen kuin Ramana Maharshin ja Krishnamurtinkin sanoma vaikuttaa lukijan mielestä yleensä joko täysin selkeältä tai täysin käsittämättömältä. Se ei sisällä mitään ajatusrakennelmaa tai teoriaa, jota tarvitsisi luvusta toiseen kehitellä, vaan unenomaisia siveltimenvetoja, itsensä tuolle puolen viittaavia vertauskuvia, jotka kirjaimellisesti otettuna ovat yhtä vähän ymmärrettäviä kuin runon ristiriitaiset sanatäplät tajunnan valkealla kankaalla. Hän puhuu valosta, jota itseään ei voi nähdä, vaan vain sen valaisemat kohteet, peilistä, jota tarvitaan kuvien kantamiseen, mutta joka itsessään on näkymätön, ihmisen sisäisestä itsestä, jota aikaan ja paikkaan sidottu tajunta ei koskaan voi nähdä, mutta joka silti on tajunnan edellytys. Hän puhuu kaikkein ilmeisimmästä asiasta; maailman julkisimmasta salaisuudesta, joka on salaisuus yhtä paljon tai vähän kuin auringonvalo sokealle.

Olen kertonut hänen sanomisistaan vain vähän, mutta oikeastaan jo liikaa. Ensimmäiset mielikuvat hänestä ovat jo syntyneet lukijan mielessä. Eikä mielikuvilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Taolaisuudessa on ilmaistu mainiosti, mitä Taosta (tiestä, totuudesta) kertominen loppujen lopuksi hyödyttää: 

 

Kun pikkuviisauden omistaja kuulee kerrottavan Taosta
hän ratkeaa suureen nauruun.
Jollei hän naura
ei hänen kuulemansa ole ollut puhetta Taosta.

Miksi siis kertoisin Nisargadattasta tämän enempää? Olen kertonut jo tarpeeksi herättääkseni niiden harvojen kiinnostuksen, joille kirjalla on jotain muutakin annettavaa kuin väittelyn aihetta tai "mielenkiintoisia ajatuksia".

Logiikan ja analyysin keinoin todistaminen sopii vain todellisuuden yhden sektorin paikkansapitävyyden punnitsemiseen. Se ei valitettavasti voi auttaa ihmisen henkisestä elämästä kertovien tekstien arvon määrittelyssä. Koska kirjan sanoma on kaiken todistuksen ja todistelun tuolla puolen, on Nisargadattan viisaaksi tai hulluksi todistaminen erityisen helppoa riippuen siitä, mihin omiin perusolettamuksiinsa lukija arvionsa perustaa. Kriittinen analyysi löytää hänen sanomisistaan niin paljon ristiriitaisuuksia, järjettömyyksiä, huippuunsa vietyä suuruudenhulluutta, korskeutta, pirullisuutta, mielipuolisuutta, että analyysin voimaan uskovan lukijan ei kannata kirjaa edes avata. Hänet on helppo diagnosoida, analysoida hänen kielenkäyttönsä, sijoittaa se uskontohistoriallisiin puitteisiinsa, osoittaa hänet sidonnaiseksi omaan ruumiiseensa, persoonallisuuteensa, omaan guruunsa, kulttuuriinsa, yhdeksi harhautuneeksi muiden sokeiden joukossa. Näin ollen on tämän kirjan arvo äärimmäisen suhteellinen; toisille erittäin tärkeä, silti arvoton. Toisille arvoton alusta loppuun. Se on erittäin hyvä kirja, jolla ei mitään tee. 

Kohderyhmät

Kirjan kohderyhmä jää näin ollen suppeaksi. Vain ne, joita polttaa totuuden tietämisen halu todella intensiivisesti, voivat hyötyä kirjasta ainakin sen, ettei totuuden etsinnässä kirjoista voi hyötyä. Ne, jotka eivät tyydy mihinkään ulkoapäin tuotuun valmiiksi pureskeltuun ideologiaan, vaan aavistavat jonkin olevan perusteellisesti vialla niin kaikissa ideologioissa kuin itsessäänkin, voivat kirjasta nähdä, ettei Nisargadatta heitä sen enempää auta kuin muutkaan profeetat. Siinä hänen suurin apunsa onkin.

Toinen kohderyhmä ovat ne, jotka luulevat löytäneensä sopivan kohteen, johon takertua, johon samaistua, jonka nimiin perustaa uuden uskonlahkon. Sellainen ei kuitenkaan johda mihinkään, sillä hän on kuin muinainen oman luontonsa härkäpaimen vaelluksensa lopussa: 

Hänen olkikattoisen majansa portti on suljettu ja
viisaimmatkaan eivät tunne häntä. Väläystäkään hänen
sisäisestä elämästään ei nähdä, sillä hän kulkee omaa
tietään seuraamatta muinaisten pyhien jalanjälkiä.
(Kuo-an Shih-Yuan
Sung-dynastian aikakaudella)

<>

Kovin looginen ja selkeä ei esittelyni hänestä varmaan ollut. Vaan ei asia tämän enemmällä logiikalla parane, selkeytyisi vain näennäisesti. C.G.Jung kirjoitti kerran samankaltaisesta ongelmasta:

Kielen, jota minä puhun, täytyy olla kaksimerkityksistä, jotta se ilmaisisi oikein psyyken kaksinaisuuden. Minä pyrin tietoisesti ja tarkoituksellisesti ilmaisun kaksimerkityksisyyteen koska se on yksimerkityksisyyttä parempi vastatessaan olemisen luonnetta. Minä voisin taipumusteni mukaisesti puhua hyvinkin yksiselitteisesti. Se ei ole vaikeata, mutta tapahtuisi totuuden kustannuksella.

Vanha viisas ystävänikin vastasi kerran perimmäiseen kysymykseen näin:

 

Kysyt "milloin, missä, miksi?"
Minä vastaan: "Se on jumalan niksi".
Markku Siivola