Pois

Mirja Kalliopuska: Itsetunto. Kirjayhtymä 1984.

Mirja Kalliopuska: Kasvu vapauttavaan yksinäisyyteen. Luku kirjasta Vapaus yksinäisyyteen. Toim. Mirja Kalliopuska ja Heli Tapio. Kirjayhtymä 1984

TIEDE, SILLÄ KULKEE KAIKKI

Esittelin viime huhtikuussa Helsingin yliopiston soveltavan psykologian laitoksen opettajan, dosentti Mirja Kalliopuskan empatiakuorrutteista moraalioppia (Empatia - tie ihmisyyteen, Kirjayhtymä 1983). Siitä oppi mm. sellaista, jotta kun neuraaliset prosessit aktivoituvat limbisessä järjestelmässä ja elimistössä käynnistyy fysiologisia, kinesteettisiä, kognitiivisia, affektiivisia ja motivationaalisia tekijöitä, saattaa olla meneillänsä empaattinen prosessi.

Nyt hän tarkentaa, jotta "kun empatiatapahtuma virittyy, siihen tarvitaan aineksiksi viestintään liittyviä psykolingvistisiä toimintoja".

Juuri yhtä kaukana hän siis taaskin pysyy elävästä elämästä. Hänellä on teoreetikolle tyypillinen ajokoiranäkökulma: kuono kiinni maassa mikromuuttujien jahdissa taivaanranta tietoisuuden tuolla puolen. Tutut psykoanalyyttispohjaiset ja hiukan myös behavioristisetkin termit lainehtivat joka sivulla: objektisuhde, mallioppiminen, defenssi, objektikonstanssi, superego, narsismi, projektiivinen identifikaatio, identiteettidiffuusio.

Hän on vain yksi sen valtaisan tutkija- ja teoreetikkolauman edustajista, jotka kehittävät ympärilleen kulttuurinsa auktorisoimien tiedevirtausten ympäristösidonnaisten termien läpinäkymättömän suojahuurun ja tekevät siitä jonkinmoisen moraaliopin, jota sitten tarjoilevat pelastususkontonaan kuka kansalle, kuka koko maailmalle. Kalliopuska tyytyy edelliseen. Ensimmäisessä kirjassaan hän oli haaveksimassa leveän rintaman tunnekasvatuksesta "vauvasta mummiin ja vaariin" ja järjestämässä empatiakampanjoita rintanappien kera todeten tietysti niiden hyvän tuloksen, joten ei ole hämmästyttävää, että hän kertoo olevansa nyt Helsingin kaupungin nuorisotyöryhmän kanssa Itsetunto-nimisen jatkokampanjan kimpussa.

Näitä kirjoja leimaa ulkoa tuodun opin ja kasvatuksen nuoriin istutuksen ihanne, ulkoisten kollektiivisten arvojen juuruttamismenetelmä. Näin ollen on ymmärrettävää, että itsetunnon harjoitusmenetelmiksi muodostuvat itsekontrollin menetelmät, tyyppimuottiin muovaukset, joiden yli pursuilevat ihmisyyden ulokkeet leikellään pois. Ärsykekontrolli, roolileikit, itsetarkkailu, -palkitseminen, -rankaisu, samaistuminen, mallin jäljitteleminen ovat niitä pääkeinoja, joilla itsevarmuus voidaankin saavuttaa, eli ihminen silloin tällöin muovautuukin kulttuurinsa mallinukeksi, jolla ei sosiotemput hallitsevana olekaan enää pelättävää konformistisen ympäristönsä taholta.

Kalliopuskan luettelemat kirjansa kohderyhmät ovat nuorten opettajat, ohjaajat, hoitajat, vanhemmat ja nuoret itse. Tämä valinta on epäonnistunut. Tällaista moninkertaisesti liian korkeisiin psykoanalyyttisten yläkäsitteiden pullapitkoletityksiin turvautuvaa tekstiä eivät em. ryhmät tarvitse eivätkä ymmärrä. Se vain hämää heidät näennäisellä tieteellisyydellään, vie heidät selväkielisyydestä pois näennäistiedon omaavaan riittikieleen, josta käytännön johtopäätösten veto on tavattoman vaikeata.

Kalliopuskan "vihjeet" itsetunnon kohottamiseen heijastavat samaa muovaavaa pakkopaitalinjaa, jossa pitäisitäytyisitulisi - asenteella on hallitseva sija. Karmein todiste tästä on lause: "Yritä olla henkisesti kehittynyt", mutta muutkin ohjeet kyllä kuvastavat sitä, kuinka Kalliopuska ihmisen yksilöitymisen ehdoista tietämättömänä yrittää hakea ratkaisua ulkoapäin annetuista persoonallisuusihanteista.

<>

Vauhti jatkuu samana Kalliopuskan ja Heli Tapion toimittamassa "Vapaudessa yksinäisyyteen". Otan sieltä vain pari itse puolestaan puhuvaa lausetta: "Empaattista elämäntapaa tulisi opettaa koko väestölle esimerkiksi avoimen yliopiston menetelmin". Toinen kukkanen on "Perusteeton syrjintä tulisi saattaa paheksuttavaksi", joka muistuttaa minua yhtä riemastuttavasta jo poikavuosinamme toisillemme suosittelemasta ohjeesta: Kaikki suvaitsemattomat pitäisi ampua!


Markku Siivola