Pois

Markku T. Hyyppä: Aivot ahtaalla. Otava 2001

 

TIEDEMIEHEN KAIPUU ELYSIONIIN

"Aivotutkimus ei ole ihmistutkimusta" aloittaa lääketieteen ja kirurgian tohtori, neurologian ja kuntoutusopin dosentti ja tietysti aivotutkija Markku T. Hyyppä toivoen tässä aivotutkimuksen nykytilaa selvittämään pyrkivässä kirjassaan voivansa rakentaa riippusillan näitä kahta erottavan syvän kuilun ylitse, etsiä yhteistä tietä kohti kreikkalaisen mytologian Elysionin kenttiä, ikuisen onnen autuaitten maata, jonne vain oikeamielisillä totuudenetsijöillä on lopulta pääsy.

Pikku pakinoittensa aiheina hänellä on tieteen olemus, kipu ja placebo, burn-out, unet ja nukkuminen, amalgaami, nykyajan informaatiotulva, tunteet ja homot, geenit ja kännykät, kirkasvalohoito ja vuorokausirytmit, maallikko- ja kansanparantajat. Niiden kautta kuvastuu aivotutkijan uskon vähäisyys oman alueensa mahdollisuuksiin, niinpä teos on yhtä paljon aivotutkimuksen kritiikkiä kuin sen saavutusten esittelyä.

*

Hän jakaa tieteen kolmeen alueeseen. Hänen ihannoimansa tiede, johon hän itse samaistuu, on puhdasta tiedettä, jota ohjaa "maailmankatsomus ja olevaiseen perehtymisen halu", joka ei antaudu hyötynäkökohtien vietäväksi eikä alistu tuotannon palvelukseen ollen vastuullinen ainoastaan tiedeyhteisölleen ja sen hyväksymille pelisäännöille. Tiedeyhteisön sisällä vallitsevaa likaisuutta ja ahtautta hän ei tässä kohdin pöyhi vaan jättää sen lukijan pääteltäväksi eri puolille kirjaa sirottelemiensa kollegoihinsa kohdistuneiden närkästyneiden tuhahdusten varaan.

Toinen tieteen laji on hänelle Aristotelista tiedettä, joka on alistettu käytännön tarkoitusten apuvälineeksi, tulosten tekemisen tuotantolinjaksi. Vaikka se pyrkisikin yhteiseen hyvään, siitä on vain kukonaskel teknologiaan, joka ei enää ole hänelle tiedettä, vaan totuuden etsinnän hylännyttä nollateknologiaa, jonka "liukuhihnatohtoreita" yliopistot syytävät saadakseen opetusministeriöltä yli miljoona markkaa per tohtori. Suomen Akatemian (www.aka.fi)  "1990-luvun" pääjohtajalle, oletettavasti Reijo Vihkolle (pääjohtajana vuodesta 1996), julkisessakin sanassa pahoin röykytetylle, hän suo aivan henkilökohtaiset haukut siitä ettei tämä erota tiedettä ja tekniikkaa toisistaan.

*

Hyyppä kyllä näyttää missä aivotutkimus jää puolitiehen, mutta muuta hän ei sitten näytäkään. Hänellä on viha-rakkaussuhde aivotutkimukseen ja kollegoihinsa toisaalta osoitellen aivotutkimuksen harhapolkuja, toisaalta vedoten välistä itsekin turhan kritiikittömästi tieteelliseen todistukseen.

Hän on lääketieteen häkkilintu, joka kaipaa ulos ammattinsa ja koulutustaustansa materialistisesta häkistä peläten kuitenkin lentää ulos sen avoimesta ovesta kohti kaipaamaansa ihmisen inhimillisten ominaisuuksien tutkimista, sillä niissä korkeuksissa olisi pudotettava analytiikan painolastia enemmän kuin mihin hän tuntuu vielä olevan valmis. Kokonaiskuva jää heijastumaan hänen tietoisuuteensa analytiikan pirstaleiden kautta. Piilotajunnan kaikkien tekijöiden ohjauksen hän mahduttaa turvallisen tieteellisesti aivojen otsalohkon etuosiin, toisaalta hän varpaat tukevasti astinlaudan ympäri kiertyneinä tyytyy haikailemaan jotain sellaista, jota hän nimittää sieluksi, merkityksiin perustuvaksi itsetajunnaksi, joka on selitettävissä osiensa summalla yhtä vähän kuin jalkoja tutkimalla voitaisiin päätellä mihin päin ihminen niillä kävelee.

Hämärän peittäessä maan hän selittää kokemansa miltei pyhyyden tilan saavuttavan hartauden mieluummin lyriikalla kuin biologialla peläten toisaalta kuitenkin koko ajan yltiösieluttamista kokien parapsykologian selitysmallit, enneunet, akupunktuurin ja muut vastaavat kulttuurimme periferiapuolella olevat ilmiöt ja monet niiden harjoittajat valheellisina tai taikauskoisina valetieteilijöinä - ja jälleen toisaalta joutuu myöntämään näiden lumehoitojen sisältävän kovalle medisiinalle niin tärkeät ja paranemiselle olennaiset uskon, toivon, rakkauden ja luottamuksen.

Niinpä hän pyrkii toistuvasti liittoutumaan rakkaan vihollisensa kanssa, astumaan ulos medisiinisen menneisyytensä ansasta pelottavalle ja samalla niin kiehtovalle maalle, luomaan liittoja muun muassa lääketieteen ja humanististen tieteiden sekä psyko- ja fysioterapioiden välille, lähettelemään usein toiminnallisista eli psykosomaattisista (joka nimitys on sikamainen potilasta halventava romukoppadiagnoosi edelleenkin) vaivoista kärsiviä potilaitaan luotettavaksi katsomilleen maallikkoparantajille, "jotka tarjoavat vaihtoehdon joka voi virkistää, vaikka ei paranna". Ymmärtäväisen kuuntelemisen lisäksi hän arvostaa erityisesti koskettamista. Kävelyn mahtavasta positiivisuudesta puhuessaan hän alkaa lähennellä hurmosta. Ei kuitenkaan pidä tietokirjassa mennä sanomaan että se estää ihmisrodun lopullisen dementoitumisen. Joku voi ottaa sen vielä vakavissaan.

Hän potkiskelee tuon tuostakin evoluutiopsykologeja ja NLP:tä ja muita "new age psykologian huuhaa-oppeja" ja yltyy suorastaan tunteelliseen purkaukseen väärinkohdeltujen lasten puolesta oman lapsuutensa selkäsaunoja muistellen.

Hän esittelee holistis-ekologisen järjestelmänsä; ihmisen ja hänen elinympäristönsä liiton kokonaisuutta, johon rakennelmaan mahtumaton sielu, luovuuden tunnistamaton tekijä, liikkuu kuin jumalan henki vetten päällä. Sitä hän pyrkii hapuillen vangitsemaan tyylin ja tunnelmallisuuden estetisoiviin termeihin.

Hän kuvastaa tieteensä säilyttämisen ja siitä vapautumisen halun välistä jännitettä, samaa kuin me kaikki halutessamme uskoa lisääntyvän tieteen ja tiedon mahdollisuuksiin samalla aavistaen ettei yksityiskohtien alati kasvavasta joukosta silti synny koskaan kokonaisuutta, joka on aina enemmän kuin osiensa summa. Siitä ristiriidasta on Hyypänkin kirja syntynyt. Hänen teoksensa kuvaa ihmisen yleistä irtipääsy-yritystä, sen vaikeutta, vanhan houkutuksen ja uuden kaipauksen ristiriitaa, tunnetun säilyttämisen ja tuntemattoman etsimisen välillä tempoilua, Elysion vielä taivaanrannan takana.

Markku Siivola

 

katso myös  Uni - varjoko vain?  ja  Aivoituksia