Pois

Henryk Skolimowski: Ekofilosofia. Suom.Taisto Nieminen. Kirjayhtymä 1984

Filosofian matkakertomuksia:

TIKAPUITA PITKIN... TAIVAASEEN?

Ihmisen havahtuminen kyselemään elämänsä arvoitusta voidaan jakaa neljään tasoon:

1) Ollaan niin tiedottomuuden sumussa, että tarkastellaan ilmiöitä niistä lähtökohdista ja niillä välineillä, jotka senhetkinen maailmankuva on antanut. Esim. populaaripsykologia tyyppiä "Vapaudu estoistasi meidän menetelmällämme"

2) Havahdutaan tarkastelemaan itse tarkastelua. Kysytään, milloin ja miksi on valittu ne tarkastelukulmat, jotka nyt vallitsevat. Tavallisimmin tähän tasoon pysähtyvät vallitsevien psykiatristen ja psykologisten tieteelliset suuntaukset.

3) Huomataan, ettei se riitä, vaan tulee tarkastella tarkastelun tarkastelua. Tyyppiesimerkkinä länsimainen filosofia.

4) Oivalletaan, ettei sekään riitä; että itse asiassa jokaisen tarkastelun tarkastelua tulee tarkastella ad infinitum. - Tällöin tullaan a) hulluksi, b) todelliseksi profeetaksi, tiedemieheksi tai taiteilijaksi. Yhteiskunta pitää tavallisimmin niin tapausta a) kuin tapausta b) hulluutena. Tyyppiesimerkkiä ei ole, sillä mitkään ryhmitykset ja taktiikat eivät enää päde.

Hulluuden ja viisauden raja riippuu siitä, kykeneekö tarkastelija oman minänsä liikesuunnan vaihtoon. Jos hänen minuutensa jatkaa edelleen laajenemistaan, syntyy pallokalana pullistuva maailmanparantaja, joka yrittää venyttää ideansa kaikkien maailmanilmiöiden ylitse, kunnes ratkeaa hulluuteen ja/tai perustaa uuden uskonlahkon. Jos hänen intuitionsa taas on tarpeeksi herkkä, läpäisee hän tämän viimeisen seinämän, ja se onkin maailma, joka hulvahtaa hänen ylitseen, ei toisinpäin. Tätä prosessia voidaan kutsua vaikkapa nöyrtymiseksi.

Metsän puiltaan näkijä

Henryk Skolimowski, varsovalaissyntyinen Michiganin yliopiston filosofian professori, on neljännen tason vedenjakajalla tilanteessa, jota runoilija Pentti Saarikoski kuvaa herkullisesti:

Järjestin kemut
lähetin kutsukirjeitä
että postissa pyrytti
sitten yöllä
istuin nenätysten
kuokkavieraan kanssa
selitin että olin päässyt
Wittgensteinissa ylimmälle puolalle
mutta nyt en saa potkaistuksi tikapuita pois
hän nauraa käkersi
kun minua ei tuo astronomia niinkään
sai sanotuksi

Skolimowski on antanut tikapuilleen nimeksi Ekofilosofia. Hän on jo niin korkealla kokonaisvaltaisessa näkemyksessä, että hänellä on vaikeuksia toteuttaa kunnianhimoista suunnitelmaansa tarjota näkemyksilleen järjellinen perustelu, uusi elämisen taktiikka, koska perustelut ja taktiikat kuuluvat alemmille puolille.

Hänen taktiikkansa on taktiikoiden välttämisen taktiikkaa. Hän ei kuitenkaan koeta johdattaa lukijaansa täydellisen tyhjyyden tilaan, vaan haluaa vaikuttaa ensi sijassa käsitteelliseen ajatteluumme. Hän on ristiretkellä loogista empirismiä vastaan päämääränään objektiivisuuden rajat ylittävä pluralistinen tieto-oppi, jossa tieto ja arvot hedelmöittävät toisensa, ja jossa tietoa on myös piilotajuinen, intuitiivinen ja aistien ulkopuolinen tieto. "Kulttuuri- ja henkisenä ilmiönä Knidoksen Afrodite alkaa siitä, missä marmori ja fyysinen materiaali päättyvät."

Muita herkkupaloja Skolimowskin tapaan:

Skolimowski tahtoo nitoa tiedon ja arvot jälleen toistensa yhteyteen, sijoittaa ne kosmoksen ja evoluution kehyksiin, kiivetä Henri Bergsonin, Whiteheadin ja Teilhard de Chardinin portaita vielä pidemmälle. Prometheuslaisen imperatiivinsa hän rakentaa sille yli-inhimillisten transsendenttien tekojen; todellisen kehityksen, tulelle, jonka Prometheus sieppasi Olympokselta ihmisille. Kantilainen imperatiivi skolimowskilaisittain taas yhdistää Kantin erottaman moraalisen ja fyysisen universumin säilyttämällä ihmisen riippumattoman suvereenisuuden vaikka sitookin hänet taas osaksi kehittyvää kosmosta. Ekologinen imperatiivi puolestaan on kristinuskon rajojen yli laajennettu Albert Schweitzerilainen elämän kunnioitus.

Minän kuumehorkka

Evoluutio on vastaus. Se on perimmäinen transsendoiva ja muuttava voima. Me olemme sen etenevä reuna ja kärki. Me olemme syntymässä oleva Jumala.

Skolimowskin ääni on pauhaava, jylisevä, vakava, hurmioitunut, kielikuvat toinen toistaan herkullisempia. Kirjan loppusivut hulmahtavat runoksi, ylistykseksi kosmokselle, jumalalle, evoluutiolle miltei pelottavassa määrin: kestääkö Skolimowski nietzscheläisen hurmionsa; potkaiseeko keinotekoisten imperatiiviensa tikapuunsa altaan, vai kuristuuko traagisesti ylimpien puolapuiden väliin? En näe hänen nauravan missään omalle rakennelmalleen. Se on vaaran merkki. Hän on minän kuumetilassa, oman näkemyksensä horkassa, hulluuden ja nerouden veitsenterällä, lähellä ratkeamistaan - kuten esimerkiksi sellaisille jylisijöille kuten Nietzschelle ja Freudin oppilaalle Wilhelm Reichille kävi.

Skolimowski on mainio esimerkki yksilön henkisen avautumisen kehityskaaresta, itsestäänselvyyksistä kuoriutumisesta korkean näkemykselliseen tilaan, jossa luonto ei enää huolehdi sokeastaan, vaan näkevä joutuu oman tajuntansa varassa itsevastuullisesti tasapainottelemaan oman eksistenssinsä rotkon reunalla.

Tutustumisen arvoinen herra.

Markku Siivola