Pois

Dan Steinbock: Televisio ja psyyke - televisio, illusionismi ja anti-illusionismi. Viestintätutkimuksen seuran julkaisusarja. Weilin+Göös 1983

TOHTORI STEINBOCK

eli kuinka opin rakastamaan televisiota?

"Olipa kerran mies, joka halusi luoda maailman; hän aloitti luomalla taloja, maakuntia, laaksoja, jokia, työkaluja, kaloja, rakastavaisia ja niin edelleen, kunnes hän elämänsä lopulla huomasi, että tuo huolellisesti rakennettu muotojen labyrintti ei ollut mitään muuta kuin hänen oma muotokuvansa."


"...Kamera katsoo ja katsoja katsoo mitä kamera katsoo, jolloin katsoja näkee tapahtumainvirran hahmot katsomassa (katsoja muuntuu "katsojaksi"). Toisaalta: katsoja katsoo hahmoja katsomassa, mikä edellyttää tapahtumainvirran katsomista, mikä taasen edellyttää identifioitumista kameraan joka katsoo ("katsoja" muuntuu katsojaksi)."

Ollin pakinoita?

Steinbockia se on. Muotojen labyrintin seitsemännen päähaaran toisen alahaaran toinen kulmaus eli kohta 7.2.2. Steinbockin muotokuva.

Jean-Luc Godard oli sangen viehättynyt tästä Borgesin kertomasta maailmaa luovan miehen tarinasta, sanoo Steinbock. Se heijasti Godardin narsismia. Tuntuisi pahalle sanoa Steinbockia narsistiseksi, jollei tietäisi, että jokainen meistä on narsistinen.

Siinäpä maalailemme. Tämä Steinbockin väitöskirjan virkaa toimittava poikkitieteellinen koruommel kuuluu soveltavan psykologian alaan, jolloin hänen huomautuksensa siitä, että hänen oma tutkimuksensa ei mm. ole välttämättä immuuni kiusaukselle soveltaa psykoanalyysiä kaikkeen muuhun paitsi omaan itseen, ei ole jätettävä huomiotta. Terapeutti hän ei väitä olevansa, vaan psykoanalyyttisesti suuntautunut tutkija, "joka hyödyntää analyyttistä teorianmuodostusta tutkimuskäytännössä, jonka kohteena on televisiosuhde".

Neulansilmästä niityille

Sillä psykoanalyysistä on tiedettävä, pujotettava TV-kansa sen neulansilmän läpi, ennen kuin kolmannen asteen yhteys televisioon voidaan saavuttaa. Eikä se vielä riitä. Lisäksi on psykoanalyysiä täydennettävä feministisellä ja homoseksuaalisella elokuvatutkimuksella sekä omattava tieteiden ja yleisen kulttuuritutkimuksen tuntemusta. Eli oltava Steinbockin kaltainen paljon lukenut vapaamuotoinen poikkitieteilijä, kädet taskussa viheltelevä filosofian Travolta, jonka käsiteharavan piikkeihin on tarttunut sanoja vähän joka kulttuurikukkasten ketoselta. Hän onkin aina rakastanut enemmän assosiaatioiden koreografiaa; loogisia niveltyvyyksiä enemmän kuin niiden tunnepohjaista syvyyttä. Nyt niillä vaatetetaan psykoanalyysin luuranko.

Toisaalta käy häntä kyllä sääliksi, sillä poikkitieteilijään käyvät pystytieteilijät; omaan tiedelahkoonsa pystyynkuolleet käsiksi. Taitaa tulla pöllyt niin tieteiltä kuin taiteiltakin. Poikkitieteilijä on kuitenkin vielä aitojen yli hyppivä, kokonaisnäkemyksen niityille hamuava. Se on Steinbockin arvo ja vapausmomentti.

Tomaatteja illusionisteille

Kolmannen asteen yhteys taitaa jäädäkin mysteeriksi, sitä pelkää Steinbockkin luonnehtiessaan Suomen TV-kritiikin tilaa. Ensimmäisen vaiheen mustavalkoinen suhtautuminen televisioon on jo ohi. Televisiotekniikan kehityksen mukana on tutkimuskin saanut väriä: 1960-luvun alkupuolelta alkoi toisen vaiheen vivahteikkaampi televisiotutkimus, joka juuttui katsomiskäyttäytymistutkimuksiin, alkuperänsä kadottaneisiin ämpärillisiin TV:n tapahtumainvirrasta. Mutta kolmas aste on tulossa, toivoo Steinbock. Se aste ei enää tutki televisiotapahtumia vaan televisiosuhdetta, tapahtumainvirtaa kokonaisuutena, johon erilliset ohjelmat hukkuvat. Ja siinä on jo otettava huomioon katsojan psykodynamiikka.

Toivorikas ei hän kuitenkaan ole. Televisiosuhteen kyseenalaistaminen vaatii paljon. Se vaatii tiedostamista, se vaatii alitajuisen tajuiseksi tekemistä, se vaatii hänen nähdäkseen libidofiksaatioiden ja esioidipaalisen tiedostamattoman infantiilin seksualiteetin kiskomista esiin sisätiloistaan. Se vaatii illuusion tissien tervaamista anti-illusionismilla katsojien vieroittamiseksi. Se vaatii identifikaation, kerronnallistamisen ja romaaninkaltaisuuden rikkomista, kameran miehisen katseen purkamista. "...kun seuraavan näytöksen ensimmäinen mainos ilmestyy valkokankaalle, ota tomaattisi, ota mädät munasi ja toimi. Vastaa kieltävästi kaikkeen".

Onko tämä kaikki selvää? On, suhteessa Steinbockin järjestelmään vaan ei sen ulkopuolelle. Keskinäisen suhteen toisiinsa löytävät ompeleet, transgressiot, esitietoiset imperatiivit, imaginaariset järjestykset, symptomaattiset determinismit, dekonstituutiot, fantasia-ankkurit ja sadat muut kansainväliset termit kun vain jaksaa sivistyssanakirjan kanssa koluta tuntikausia hiljalleen eteenpäin. Hänen lasihelmipelinsä säännöt, tiheään viljellyt käsitepolariteetit ja alajaot hahmottuvat kyllä kastalialaisille kanssapelaajille vaan ei maalaisille. Teoria sanoutuu hienovaraisesti irti käytännöstä.

Yksilö- ja sosiaalitieteiden väitöskirjakriteerit kirja täyttää: tiedon merestä seulotaan ensin muutama edes jotakuinkin totuutena pidetty käsite, yhdistellään niitä tämän jälkeen omintakeisesti siten, että yhdistelyjärjestelmän sisäinen logiikka säilyy kutakuinkin stabiilina. Ko. rakennelman todellisuuspitoisuus on sivuseikka, eihän kukaan sitä näiden tieteiden alueella käsiteltävien muuttujien monimutkaisuuden vuoksi voi tietää.

Rakastavaisista ystäviksi

Väitöskirjan puolivälissä pääsee televisio hieman jäähylle psykoanalyysin intohimoisesta syleilystä. Sen jälkeen seuraavaa tekstiä saattaa tavallinenkin televisionisti osittain käsittää. Steinbock syventyy kertomaan illusionismin muodoista on yhtä kuin teeveeohjelmista vuosien varrelta. Sitten seuraa taas muutamia tärkeitä yläkäsitteitä. Hitaasti lukien selviää ensinnäkin katsojan ja "katsojan" tärkeä ero: "katsoja" on television tapahtumainvirta vailla katsojaa. "Katsoja" on siis kuvitteellinen olio, jolle kykloopinsilmä valaa illan oopiumiaan. Se on ohjelmatuotannosta vastaavien näkemys siitä, mikä on katsoja. Jos katsoja, eli lihallinen olio vastaa "katsojaa", silloin televisio hänen narsismiinsa nappaa.

Huumauksen eli illusionismin eli vanhan realismin eli perinteisen kertomamuodon pääkonstit ovat identifikaatio, kerronnallistaminen ja romaaninkaltaisuus.

Identifioitumalla eli samaistumalla kameraan ja hyväksymällä "katsojan" aseman kokee katsoja itsensä kaikkinäkeväksi sangen potentiksi veikoksi. Lukekaapa nyt uudelleen arviointini alku siitä kun kamera katsoo ja niin edelleen. Eivät olleet Ollin pakinoita. Kerronnallistaminen muuttaa leikkausten, häivytysten, tilajaon, kamerakulmien kautta tiukan ajallis-paikallisen tapahtumasarjan juuri niin illusorisen kiehtovaksi kuin vain elokuvalle on mahdollista. Tähän kytkeytyy romaaninkaltaisuuden imperfekti aikamuotona ja "hän" persoonamuotona.

Anti-illusionistit pyrkivät tietenkin särkemään nämä tekijät. Ei niin, "että katsoja vihaisi tai rakastaisi" televisiota, koska "vihamiehet kieltäytyvät katsomasta toisiinsa, rakastavaiset haluavat vain katsoa toisiansa - illasta iltaan". Jälkimmäisen haluaisi anti-illusionisti palauttaa "tahdikkaan ystävyyden tasolle".

Godard ja Fassbinder

Bertolt Brechtin ja Straub-Huilletin elokuvien lisäksi keskittyy Steinbock eritoten Godardiin ja Fassbinderiin. Godard anti-illusioi televisiota neljällä tavalla: ei puhuttele katsojaa suoraan, antaa kameransa jököttää samalta paikalta samaan suuntaan, eritoten haastatteluissa, haastateltava saa itse valita kuvansa, joilla ilmaista ajatuksiaan, jos osaa tai haluaa, haastateltaviksi ei haeta yleisen yhteiskuntakäsityksen tiivistämiä stereotyyppejä.

Fassbinderin tuotantoa käsittelee Steinbock kaikkein laajimmin. Godard jäi vielä televisiotapahtuman järkyttämiseen, mutta Fassbinder iskee itse televisiosuhteeseen vallankin Querellen monesta oksettavan ylitunkevalla homoseksuaalisuusteemalla, murtaa miehisen katseen sitä paisuttamalla. Berlin Alexanderplatz ja Kahdeksan tuntia ei ole päivä saavat myös pitkällisen ja pitkästyttävänkin analyysinsä.

Anti-illusionistit odottivat liikoja. Mitä voisivatkaan illusionaaristen ohjelmien suuren muurin muutamaan rakoseen päässeet antiohjelmat vaikuttaakaan, kyselee Steinbock.

Patriarkat pankolle

Steinbock toivoo voivansa tuoda Suomeen kolmannen asteensa. Vaan on eväissä visuaalivaikuttajayksilöillä nieleksimistä: feministi ja hintti Freudin olkapäillä! Mitä lie olisi Freud itse miettinyt? Hänhän piti naisia ja homoseksuaaleja melkein terveen miehen veroisena.

Filmiväki on rahan/politiikan/teknokratian lakeijana - ei toivoa, huokaa Steinbock. Vaan televisio- ja elokuvakriitikot, videomediaan sitoutumattomat kynän ja kielenkäyttäjät, vaikuttajayksilöt: siellä sillanpääasemat. Heitä tulisi opettaa opettamaan, miten vaan ei mitä katsoa, jälkimmäisestä huolehtivat kyllä kaukosäätölaitteet ja videonauhurit. Itse TV:n katsojia, Uuno Turhapurojamme, ei Steinbock valistuksellisen toiminnan välittömäksi kohteeksi valitse: sammuttavat pirut television.

Mihin valistus johtaa? - Naisen katse patriarkaaleja patistelemassa? Heteroseksuaalit piilonormiensa raunioilla? "Loppu salaisuutta".

<>

Tohtori Steinbock tuntee outolempeä; eräänlaista pahoinvoinnin lajia myyttituuttinsa edessä. Sieltä lentävät silmille raha, valta, taantumus, teknologia ja miehet.

Kykeneekö hän koskaan nauttimaan televisiosta? Ottamaan kiltisti oopiuminsa oluen kera kuten kunnon kansalainen kalsareissaan? Sadun prinssinä raivaamaan tiensä Ruususen luo? Teräsmiehenä lentämään kattojen yllä? Kuivaamaan kyyneleensä, kun oikeus ja vapaus taas kerran puolen tunnin viime minuuteilla voittavat?

Television ääreen oksennusastia?

 

21.11.83
Markku Siivola