Pois

Eeva Riihonen: Syömishäiriöitä. Kirjapaja 1990.

TUNTEMATON SYÖMÄTTÖMYYS

Vappuna kuoli täällä yksi göteborgilaisista anorektikoista aliravitsemukseen, vaan koska oli ollut rikkaan amerikkalaisen kanssa naimisissa, sai paikallisen iltapäivälehden reportteri hyvän syyn standardinyyhkykohtaukseen. Tytön vanhemmat olivat tietysti katkeria tyttärensä hoidon "laiminlyöneelle" sairaahoitojärjestelmälle tavalliseen maallikon tapaan eli olettivat sairaanhoitojärjestelmän pystyvän ihmetöihin. Jokainen järjestelmä (siihen integroituneet ja siitä elävät vaikuttajat) pitää tietysti yllä harhakuvaa omasta paremmuudestaan taistellessaan kilpailevia järjestelmiä vastaan. Sitä näkemättä olivat potilaan vanhemmat oman viattomuutensa uhreja.

Noin 15-20% anorektikoista kuolee sairauteensa. Noin puoli prosenttia teini-ikäisistä tytöistä sairastuu siihen. Suunnilleen kahdeksan prosenttia anorektikoista on miehiä. Vaan sairastumisen syytä ei tiedetä, vaikka yksilö- ja perhepsykologiset selitysmallit ovat tavanomaisimpia tarjolla olevia. Kun naisen seksuaalisuus ei saa tulla ilmaistuksi täydellisen ja nuhteettoman perheen elämää ja ongelmia kieltävässä ilmapiirissä, lopettaa potilas naiseksi kasvamisensa, kuukautiset loppuvat. Sosiologit yrittävät laajentaa kuvaa tarkastelemalla oiretta koko läntisen yhteiskunnan naisellisuusihanteiden taustaa vastaan. Jotkut tutkijat löytävät anorektikkopojista sukupuoli-identiteetin häiriöitä arvellen sen olevan yhden lisätodisteen siitä, että feminiinisen identiteetin häiriöiden olevan yksilöpsykologisista tekijöistä suurimmassa suhteessa anoreksiaan.

Anoreksia on ehkäpä vielä mystisempi tauti kuin skitsofrenia, sillä ruumiilliset, aina kuolemaan asti johtavat oireet eivät salli kokomaailmanpsykiatrisoijien nousta korkeimpaan ekstaasiin anoreksian avulla vaikka flunssat ja umpisuolentulehduksetkin pystyvät psyykkisiksi komplekseiksi vääntämään. Heidän mielestään pelkkä psyykekin voi tappaa, mutta tämän hetken yleisen tietämyksen tasolla pitää anoreksiamalli jättää kovin avonaiseksi, monien niin ruumiillisten kuin yksilö- ja yhteiskuntapsykologisten tekijöiden monimutkaiseksi resonanssiksi, josta ei ole mahdollista muovata mitään virtaviivaista minkään selitystason mallia. Anoreksia on tuhansien muiden elämänilmiöiden kaltainen elämän tuntematon kummajainen, joka analyyttistä eksaktisuutta uhkaavana rikkaruohona puskee läpi maailmankuvamme sileän teknotien osoittaen meille tietomme ja tieteemme vaillinaisuuden. Uskossaan tietysti säilyvät niin psyykelläselittäjät kuin juurevat kirurgityypit, joiden mielestä sitä jota ei voi pois leikata, ei ole olemassakaan.

Vaan ehkäpä silti joku tai jotkut todella tietävät anoreksian syyn kuten kautta vuosituhansien unet ovat avautuneet niille jotka sen kieltä ymmärtävät huolimatta unen analyysiinsa tappavan normitieteen jatkuvista väitteistä unen mysteerisestä luonteesta. Mikäli näin on, ei tuota tietoa ole mahdollista todisteeellisesti tuoda yhteisön omaisuudeksi, sillä tiedämme toisaalta, kuinka mahdotonta on yhteisesti hyväksytyn tiedon tasolla erottaa uskonvarmojen hukkuneita väitteitä ja todellista tietoa toisistaan.

On antropologinen tosiasia, että äärimmäisenkin jyrkästi toisistaan poikkevat terapiat voivat olla yhtä tehokkaita. Osa anorektikoista parantuu hoidossa, osa ilman hoitoa, eikä ole mahdollista sanoa, ovatko ihmisten terapiahälinät potilaan ympärillä loppujen lopuksi aika yhdentekeviä parantumisen kannalta. Elämää ylläpitäviä ovat pakkoruokinnat ja sairaalassa väkisin pitämiset tietysti monessa tapauksessa olleet, mutta varsinainen parantava tekijä on ehkä ollut vain aika eli yksilön vanheneminen ja elämästä vähitellen oppiminen.

<>

Riihosen varovaisuuden sanoa anoreksiasta mitään varmaa koen myönteisenä. Vallankin anoreksiaperheille, niin potilaille kuin omaisillekin hänen teoksensa sopii yksinkertaisen elämänläheisyytensä vuoksi, sillä hän tarjoaa kirjassaan pitkiä siteerauksia anorektikoiden omista kertomuksista, joita täydentävät niiden väliin sijoitetut suomalaisten asiantuntijoiden kommentit. Yhtäkään superteoreettista ylivälialiminästä mongertajaa ei näiden asiantuntijoiden joukossa ole, joten siinäkin suhteessa on kirja aivan lukukelpoinen.

Markku Siivola

katso myös Peggy Claude-Pierre: Syömishäiriöiden salainen kieli