Pois
Henryk Skolimowski: Mielen näyttämö. Suom Taisto Nieminen. Kirjayhtymä 1987

UNIVERSAALI IMPERATIVISTI

Michiganin yliopiston 57-vuotiaan filosofian professori Henryk Skolimowskin teoksista on aikaisemmin käännetty suomeksi Ekofilosofia (Kirjayhtymä 1984), josta myönteisen kritiikkini lopuksi kirjoitin hänen toisaalta olevan minän kuumehorkassa; sijaismaailmaksi paisuvan minän hurmiollisessa harhassa. Tämä tunne on valitettavasti voimistunut tässä kirjassa. Se ei enää tavoita niin tyylipuhtaasti suuria kaaria, vaikka suuret käsitteet ovatkin jäljellä.

Tässä uudessa erillisistä (pahaenteisesti) "illuminaatioiksi" nimitetyistä ja "Upanishadeiksi meidän ajallemme" tarkoitetuista kirjoitelmista kokoonpannussa kirjassaan hän ei tuo mitään uutta esiin, vaan jatkaa Henri Bergsonin, Alfred Whiteheadin ja Teilhard de Chardinin metafyysisillä jäljillä ekofilosofiansa nimissä samaa länsimaisen ja itämaisen filosofian välistä rajankäyntiään. Moraali, vastuu, jumala, transsendointi, entropia, siinä muutamia hänen mielioperaattoreistaan. Hänelle on ihminen itseään uudistavan ja yhä uusia herkkyysulottuvuuksia saavuttavan evoluution kärki. Hänen yhtenäiskosmologiansa; ekologinen mielen teoria, jää kuitenkin hämärästi esitetyksi. Ekofilosofia jäsenteli hänen prometheuslaisen, kantilaisen ja ekologisen imperatiivinsa selkeästi.

Hän keräilee kuolleita sieluja; menneitä tutkijoita, hyväksikäyttäen heitä melko pinnallisella tavalla marssittamalla pikatahdissa loputtoman jonon filosofeja ja erilaisia ajattelijoita, tässä eniten länsimaisia, tavalla joka muistuttaa koiran innokasta kuoputusta luukätköillään. Tai kuten Goethen Faust kuvaa Wagneria - ja samalla erittäin osuvasti koko länsimaisen filosofian kivienkääntelyhenkeä, taivaanrantaa tajuamatonta käsiteruopsuttelua: 

Sit' yksin tyhjyys toivoton ei vaivaa,
ken joutavissa aina ahertaa,
ken aarrett' ahnein innoin kaivaa
ja riemuitsee, kun kouraan toukan saa.

Toukat ovat käsitteitä, pilvilinnojen utupaloja. Suurenmoisetkaan käsitteet eivät johda syvemmälle, jos ei ole tajunnut niitä päivätajunnan työkaluiksi ilman pienintäkään itseisarvoa. Skolimowski elää suurten käsitteiden seurassa, hulmuaa tähtien tarhoissa puolimaanisen sananjulistuksen tilassa, jossa neutraalimmat sijamuodot alkavat väistyä nietzscheläisten imperatiivien ja Prometheuksen yli-inhimillisyyden ihannoinnin tieltä. "Eläkäämme ilossa, eläkäämme valossa" huudahtelut alkavat häiritä ja maistua liiaksi noilta urheilukentille ja koulun pihoille tupsahtavilta ämyriharjaisilta teltoilta, paikkakunnan synnintuntotietoisuuden pikaparantajilta. Liiaksi näkyy viattomalta tuntuvia pikkupaholaisia; "pitäisi, täytyisi, tulisi"-huudahduksia, jotka ovat varma merkki filosofian juurittumisesta ihanteisiin eikä todellisuuteen.

Hän naulaa oman nahkansa uskon muuriin todella räikeästi erään lukunsa otsikolla, joka paljastaa hänen filosofisen suuruudenhulluutensa, johon merkillistä kyllä näyttävät sortuvan mitä suurimmat ja älykkäimmät miehet, esimerkkeinä tuhansista Sigmund Freud ja Viktor Frankl. Otsikko kuuluu: "Ekofilosofia maailmanrauhan perustana". -- Sillä laillahan sitä maailmaa taas kerran pelastetaan. Eikä sisällys otsikkoa lievennä, vaan se kehittelee "väärien filosofioiden" tilalle "oikean ja asianmukaisen filosofian" jonka "on oltava filosofiaa joka ylistää yksilöiden ainutlaatuisuutta ja jokaisen kulttuurin omaperäisyyttä".

Kuinka kauniita sanoja nuo ovatkaan! Kuinka oikein onkaan "purjehtia determinismin rannoista irrottautuneina uuden auki kehiytyvän maailmankaikkeuden läpi"! Se varmasti innoittaa monia kurkottamaan analyysin tuolle puolen kohti chardinilaista omegapistettä. Mutta vaikka karjuisimme totuutta, vapautta, rakkautta ja ymmärrystä joka ilmansuuntaan, ei se mitään muuta, vaan se tapa jolla sen teemme. Ja niin kauan kuin tapa on muotouskonnollisuuden eräs muunnelma, hyvin kaunis ja jopa syvän intuitiivisesti nähtyyn perustuva, kuten Ekofilosofia, ei se ihmistä vapauta, vaan vain sitoo taas yhden lipun alle "jumala puolellamme"- huudahduksia päästelemään.

On murheellista nähdä oikeaan suuntaan kulkevan, intomielisen, hyvää tarkoittavan, herkän ja kaunopuheisen tutkijan juuttuvan filosofiaansa, tikapuitten viimeisen puolan tarttuvan kurottajan jalkaan, kun aivan tarpeeksi on niitä, jotka eivät matkalle ole edes lähteneetkään vaan ovat aina luulleet synnyinpesäänsä maailmaksi. Hirmuinen on ihmisen takertumisen tarve johonkin, joko toisiin tai itseensä. Ja takertumisesta seuraa aina puolustussota muualle hirttäytyneitä vastaan.
 

Markku Siivola