Rakkaudentunnustus Volter Kilvelle

 

KAKSI UUTTA JUHLIJAA

 

 

K u l t t u u r i h ö m p p ä , vaikkakin toisenlainen kuin Kilpi oli, tunnen itse olevani siksi, etten kulttuuri-ilmiöistä niin paljon tiedä todellisuuden taivaita ainaisesti tavoitellessani. Mutta samoin on minun puolustettava asiaani eli Volter Kilpeä, kuten hän itse omaa työtään kulttuurihömppänä puolusti Arto Virtasen äskettäin Kalevassa julkaistun kritiikin mukaan ("Maljakko, kukkuroillaan kärsimyshedelmiä" Pekka Tarkan toimittamasta kirjasta "Kirjailija ja hänen kustantajansa", Otava 1990).

 

Katson voivani nyt kertoa Kilvestä juhlijana enkä Kalevan kriitikkona, koska yhtään mitään muuta kuin nimeä en ollut Kilvestä tiennyt.

 

Meidän kävi kuten monen muun. Kilven nimen olimme kuulleet, mutta emme häntä lukeneet. Maanpäällistä kirjallisuutta ei Kilpi ole, vaan leviää kuin mansikanrönsy; maan alla, Kilpeä maistaneiden kertomuksissa ystäville ja tuttaville. Niin kumarruimme mekin maistamaan tuota outoa marjaa, josta tuttavamme oli meille kertonut.

 

Viikkokausia kestävät sanan, kielen, psyyken ja hengen humujuhlat ratkesivat käyntiin!

 

Minä luin tuntikausia Kilpeä ääneen, ystäväni kuunteli, ja yhdessä vuoroin nauroimme, vuoroin itkimme, ihastelimme Alastalon kuuden tunnin kuvauksen kautta aukeavaa loputtomuutta, yhden eleen, sanan, katseen kuvauksen kautta päälle vyöryvää sukupolvien ketjua ajattomuudessa. Kuivasimme kyyneleemme ja taas palasimme Kilven maailmaan, luimme Pitäjän pienimpien touhuista, nauroimme Ylitalon luihin pureutuvalle laiskuuden kuvaukselle, värisimme kylmästä sileäksi öljytyn eebenpuumaisen Jäällävaeltajan hirmuisen kohtalon mustansäihkeisessä kimalluksessa. Seurasimme pitäjäläisten; elämisen loputtomien muotojen kesäpäiväistä vaellusta Kirkolle; kuin mahtavaa urkupassiota; syntymän ja kuoleman, nuoruuden ja vanhuuden juhlaa, elämän urkuparven jokaisen urkupillin täyttä, mahtavaa, valtavaa ylös paisuvaa sointia, jokainen ääniala soiden, jylisten, pauhuten, pakahduttaen lukijan rinnan!

 

Toistelimme, maistelimme nerokkaimpia milloinkaan tapaamiamme kielellisiä muotoja, sanavalintaa, lauseiden kokoonpanoa. Ja kaiken kruunua; kaiken tekstin läpäisevää ihmisen ehdotonta ymmärrystä, niin huumorin kuin vakavuuden läpi hehkuvaa ihmisen jumalallisen ytimen näkemistä hänen raadollisimpienkin hetkiensä lävitse.

 

Vasta paljon myöhemmin luin Kilven nuoruuden tuotteita. Olihan Kilpi julkaissut pääteoksensa miltei vasta 60-vuotiaana, vuonna 1933. Vuosina 1901-1903 julkaistut 'Varhaiset kertomukset' olivat hurmioituneita ihmisen sisimpien mahdollisuuksien kuvausta ilman raadollisuuden, maailmallisuuden ja materian häivääkään. Nuoruuden teoksissa oli Kilven henki altis, mutta lihaan ei niillä ollut asiaa. Ne olivat täysin abstrakteja, täysin puhtaita välittäjäaineestaan; psykofysiikasta, ihmisen persoonan epätäydellisyydestä. Vasta huumori oli se sidosaine, jolla Kilpi vangitsi henkensä enkelin ihmisen lankeavaiseen lihaan. Vasta silloin hän toteutti elämän kaikki olemuspuolet.

 

On käsittämätöntä kuinka Kilpi myöhemmissä teoksissaan pystyy pitämään hengen näkymättömyyden näkyvillä raskaan läpinäkymättömän raadollisuudenkin kuvauksissa. On kuin katsoisi mahdotonta temppua; kuinka henki ja aine sekoittuvat kuin öljy veteen; kuinka ne ovat yhtä ja silti koko ajan kummatkin nähtävissä!

 

Tällainen operaatio onnistuu vain harvoilta. Nuoruuden henki häviää vanhemmiten raadollistuvaan ja kyynistyvään kuvaukseen. Vaan Kilvellä ei lainkaan! Ei missään, ei julmimpienkaan tekojen ja ajatusten kuvausten hetkellä hän heittäydy kyyniseksi ihmisen tuomitsijaksi, vaan uskomattomalla ymmärryksen lämmöllä - ilman pienintäkään kaunistelua ja humanismiksi naamioituvaa oman erinomaisuuden kätkemistä näennäissallivuuteen - valaisee hän pahantekijän sielun pimeimpienkin sopukoiden vangin; pelkojaan kyyristelevän taivasosuutensa hukanneen onnettoman ihmislapsen.

 

 

Markku Siivola