AIKA

Tunnemme ajan kuluvan, kellot käyvät, raketit löytävät tiensä toisille planeetoille äärimmäisten tarkkojen kellojen avulla, tuhansien vuosien päästä tapahtuvien taivaan ilmiöiden tarkka hetki tiedetään jo nyt.

Kuinka helppoa onkaan pyyhkäistä syrjään mystikkojen hurinat todellisuuden ajattomuudesta. Syntymä, elämä, kuolema, ajan mahtava vaikutus kaikkialla, intensiivisempänä kuin itse avaruus, erottamassa meidät rakkaittemme joukosta, murentamassa toiveet ja haaveet, jäähdyttämässä kuumimmankin rakkauden.

Todellinen on myös kokemus auringosta kiertämässä maata. Niin jää muukin aistivarainen tieto aina suhteelliseksi. Ajan suhteelliseksi teki Einstein, mutta se ei tunnu koskettavan meidän arkitodellisuutemme aikaa.

Aivan samaa järkeä, jolla järkeilimme ajan todellisuuden, voimme käyttää vastakkaiseen päättelyyn: Kuinka pitkä on nykyhetki? Ei ainakaan tuntia. Eikä edes sekuntia. Entä sekunnin murto-osia? Järki, tuo yksinkertainen, erehtyväinen, terve järki sanoo, että nykyhetken täytyy olla häviävän pieni ajanjakso. Infinitesimaalisen; äärettömän pieni. Äärettömän pieni aika ei kuitenkaan ole aikaa ollenkaan. Niinpä nykyhetki on ajaton. Se ei ole aina ajaton, paitsi jos ajatelleen mitä on aina, peräti ikuisesti. Se on äärettömän pitkä ajanjakso, siis se ei ole jakso lainkaan, koska jakso on aina äärellinen. Niinpä ajan äärettömyys on sama kuin ajattomuus, sillä ääretön ei voi alkaa mistään eikä loppua mihinkään.

Mutta historia kertoo menneisyydestä ja toiveemme ja pelkomme tulevaisuudesta. Onhan menneisyys dokumentoitu niin loputtoman monin eri tavoin.

Tuo menneisyys on nykyisyyden eräs ilmenemä, nykyhetkeen kuuluva ajatuksemme tässä ja nyt, ja koska tahansa menneisyyttä ajattelemme, on se ajatus aina tässä ja nyt. Niin oli menneisyyskin aina vain tässä ja nyt. Menneitä aikamuotoja käytämme näin ajattoman nykyhetken ilmiöistä. Ajatuksemme menneisyydestä eivät ole menneisyyttä vaan nykyisyyttä.

Aika on oman päivätajuntamme ominaisuus, suunnistamisväline. Aika on olemassa omalle päivätajunnallemme, koska se on päivätajuntaamme, sen yksi ilmenemä, samoin kuin me itse, se osa meissä jota sanomme minäksi. Minä on kyllä olemassa päivätajunnallemme, sekin on sen yksi ilmenemä, ja silti maailma on täynnä kertomuksia niin uskonnoissa kuin kaunokirjallisissa kuvauksissa tuon minän katoamisesta.

Niinpä ajan todellisuuden puolustus on kyllä tosiasia niin kauan kuin se koskettaa havaintomaailmaamme, jonka varassa joudumme operoimaan tämän elämämme läpi, mutta toisaalta jo pelkkä yksinkertainen ajattelu ilman mitään mystisiä kokemuksia riittää saamaan vakavammin ajattelevan varovaisemmaksi sen suhteen, mikä on täällä elämässä objektiivista todellisuutta. Mikään tietomäärä ei riitä hallitsemaan todellisuuden eri puolia, ja ne jotka eivät ota sitä huomioon ovat vaarassa jäädä omien tietojensa loveen langenneiksi uskovaisiksi.

Mitä hyötyä on tällaisesta filosofoinnista? Se on yhtenä osana kaikesta sellaisesta vakavasta ajattelusta, joka johtaa ajattelun vajavaisuuden äärelle. Ajattelun nähdessä rajansa se ei ole niin innokas vetämään lopullisia johtopäätöksiä. Ihminen herkistyy muullekin informaatiolle, kun ajatus ja ennaltaopittu ei enää kokonaan määrää mitä todellisuuteen saa kuulua. Silloin on mahdollista alkaa kuunnella myös toista ihmistä, tutkia hänen todellisuuttaan pitemmälti ilman kieltämisen ja vastaanväittämisen halua. Se johtaa rikkaampiin ihmissuhteisiin osana kaikin puolin rikkaammasta elämästä. Kun välittömästi, ohi ajattelun saadun informaation tarkkuus alkaa paljastua, sitä vähemmän pyrkii ajatus hallinnoimaan, ja sitä ilmeisempää on myös ajan ääretön ajattomuus.

(2003??)