Ajatusärsykkeitä tuntemattomuuden havaitsemiseksi

Kun ihminen ei ole ajatteluaan käyttäen vielä tullut huomaamaan todellisuutemme suhteellisuutta, on ajattelu saatava irrottamaan otteensa itsestäänselväksi todellisuudeksi luulemistaan havainnoista. Jokainen on jo kouluaikanaan saanut paljon sellaista tietoa, jota käyttäen olisi helppoa päätellä, ettei objektiivista maailmaa ole, mutta se on jäänyt tekemättä, yhtenä syynä se, että kovin harvoilla on tarvetta tutkia oman todellisuutensa luonnetta, joten ajattelun edistämisessä ei juuri saa toisilta tukea.

 

Jäljempänä on joitain kaikkien ulottuvilla aina olleita aivan tavanomaisia asioita, joiden porttiluonnetta tuntemattomaan on vaikeaa eri syistä havaita, niinpä harvat niitä huomaavat lähteä aukomaan. Olemme olleet niiden pinnallisessa läheisyydessä niin kauan, ettemme havaitse niissä piilevää syvyyttä. Ne ovat ajatusärsykkeitä, jotka saattavat helpottaa ajattelua ulottumaan uusille alueille, mutta varsinaiseen välittömään elämykseen ne eivät itsessään voi johtaa. Ajattelun laajeneminen voi kuitenkin johtaa siihen, että ajattelu huomaa omat rajoituksensa, eikä enää vaadi niin vallitsevaa osaa maailman havainnoinnissa, jolloin muiden, ajattelun ulkopuolella olevien havainnointimuotojen löytäminen on jo astetta helpompaa.

  

Arkipäivän mysteerisosiologiaa

 Lapsena kasvoimme automaattisesti moniin itsestäänselvyyksiin saaden lahjaksi valtaisan nipun mielipiteitä. Hyvin nopeasti huomaamme muiden olevan eri mieltä asiasta, mutta kestää vuosia ennenkuin alamme vakavammin ihmetellä olemmeko sittenkään aina oikeassa ja muut väärässä. Alamme vähitellen purkaa itsestäänselvyyksiämme. Se saattaa johtaa uusiin tutkimuksiin, jotka paljastavat mielipiteittemme olevan äärimmäisen tiukasti riippuvaisia siitä aikakaudesta ja ympäristöstä missä itsekukin on kasvanut. Sitä kautta voimme alkaa epäillä että myös me itse olemme samalla tavoin riippuvaisia, eli meidän mielipiteemme ovat ulkoisten olosuhteiden voimakkaasti sitomaa. Hyvin monet ihmiset eivät pääse tämän pidemmälle, sillä he löytävät jostain itselleen Totuuden, jota ei enää saa kukaan horjuttaa, olipa tuo Totuus vaikka valtavirtauksia välttelevä oma yksityinen Totuus. Osa meistä kuitenkin huomaa yhä selvemmin, että emme omaa todennäköisesti yhtä ainoaa oikeaa mielipidettä yhtään mistään. Tämä puolestaan irrottaa koko havaintokoneistoamme toimimaan välittömämmin ilman väliintulevaa luokittelutarvetta ja kannanottoja. Arkipäivän havaintotasolla se saattaa ilmetä samojen vanhojen läpikotaisin tuttujen ja ikävystyttävien paikkojen muuttumisen hetkellisesti uusiksi, aivankuin havainnoisimme niitä ensimmäistä kertaa, kuin pestyinä puhtaaksi kaikesta aikaisemmin koetusta. Kun jopa varmuus kaiken epävarmuudesta horjuu, olemme hyvin lähellä sitä rajaa, jossa mitä erilaisimmista uskomuksista ja vastauskomuksista kiinnipitäminen loppuu, ja maailman paljastuessa täydellisen tuntemattomaksi mysteeriksi onkin aina läsnä se, jota haimme aina kauempaa kuin tästä ja nyt.

  

Eläinkunta

 Ensimmäinen johtopäätös todellisuuden suhteellisuudesta voidaan tehdä jo ennen kouluikää, jolloin lapset jo ovat selvillä eri eliölajien havaintokyvyistä, vaikka eivät vielä osaakaan johtaa siitä oman havaintomaailmansa suhteellisuutta, vaan kuvittelevat havaitsevansa todellisuuden, josta eläimet havaitsevat vain osia.

 

Kouluiässä olemme kaikki saaneet kuulla monien eläinten sellaisista havaintokyvyistä, joita ihmisellä ei ole. Monet pystyvät silloin jo huomaamaan ihmisen havaintokyvyn vaillinaiseksi, eli ymmärtävät maailman olevan suurempi paikka kuin mihin havaintokyky yltää, mutta eivät silti edelleenkään huomaa laittaa havaitsemansa maailman objektiivisuutta epäilyksenalaiseksi.

 

Yleensä vasta kouluiän jälkeen, silloin kun parikymppisenä jotkut alkavat hakea elämänfilosofista perussuuntaansa, alkavat he pohtia ihmistä huomattavasti korkeampien olentojen mahdollista olemassaoloa ja havaintokykyä, johon verraten ihmisen todellisuus alkaa tuntua yhä vähäpätöisemmältä, mutta edelleenkin se mitä ihminen havaitsee, on ajattelijalle vielä yleensä objektiivista todellisuutta, joskin enää vain sen yksi sektori, yksi todellisuuden lohko. Tässä vaiheessa keskustelu kuitenkin yleensä juuttuu lähinnä "onko ufoja tai älyllistä elämää muillakin planeetoilla" ongelmanasetteluihin saaden uskonvaraisen väittelyn luonnetta sekä puolustajien että vastustajien piirissä. Keskustelijoille on tässä vaiheessa vielä yleensä epäselvää mikä ratkaiseva ero on korkeampien olentojen olemassaolon mahdollisuuden auki jättämisen ja niihin uskomisen (tai edes todennäköisenä pitämisen) välillä.

  

Keskushermosto

 Jo kouluaikana käydään sen verran ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa läpi, että useimmille on jo tiedollisesti selvää, että kehitysvammat ja aivovauriot saattavat mitä moninaisimmin ja oudoimmin tavoin muuttaa havaintomaailmaa. Lisäksi on käyty läpi näköhavainnon synty; kuinka silmän linssi kääntää ulkopuolisen kuvan yläsalaisin verkkokalvolle, josta se jatkaa sähköisinä signaaleina matkaansa kohti takaraivoamme jossa näköhavaintoja käsittelevät aivojen osat ovat. Mutta edelleenkin näiden asioiden miettijän mielessä yleensä säilyy kuvitelma omasta objektiivisesta todellisuudesta, josta aivovaurioiset näkevät vain osia, eikä hän osaa yhdistää kuvitelmaansa ulkoisesta todellisuudesta koulun oppikirjan kaikki tällaiset objektiivisuudet romuttavaan edellämainittuun näköhavainnon syntymisen kuvaan. Missä havaintomaailma loppuu ja missä havaitsija alkaa: silmän pinnassa? Verkkokalvolla? Jossain aivojen sisäisessä kohdassa? - Jo pienikin syventyminen asiaan osoittaa ettei havainnon ja havaitsijan rajaa millään voida löytää. Nekin jotka tähän asti ajattelussaan pääsevät, harvoin pystyvät jatkamaan ajatusta eteenpäin, sillä se tietäisi koko objektiivisen maailman katoamista. Todellisuus erkanisi liikaa tunnetusta, aisteihin perustuvasta maailmankuvasta. Kuitenkin, niin kauan kuin todellisuuskäsitys perustuu vain aistivaraiseen informaatioon, ei ajattelussa voi päästä sellaiseen perustavanlaatuiseen uuteen ulottuvuuteen, josta käsin entinen ajattelu näyttäytyy sumussa vaeltamisena loputtomien yksityiskohtien sekamelskassa, yritystä rakentaa kokonaisuutta palasista käsin. Sitä tietä ei kuitenkaan pääse muuhun kuin paloista väkinäisesti rakennettuun uskonvaraiseen varmuuteen, joka varmuus johtaa uskonsotiin niitä vastaan, jotka ovat koostaneet maailmankuvansa toisenlaisista tiedonpalasista.

  

Tiedosta ymmärrykseen

Katso vaikka tätä tekstiä. Mitä näet? Näet koneistosi muokkaustuloksen. Et näe tätä minun kirjoittamaani tekstiä vaan itsessäsi tapahtuvan tuntemattoman prosessin. Et myöskään näe itseäsi sillä itseesi pätee sama: havainto itsestäsikin on vain muokkaustulos, vain havainto, ei se varsinainen itsesi. Tuntemattomuus lukee tuntemattomuuden tekstiä. Juuri tämä hetki on se vaikein kynnys: pääsetkö sen yli niin, että et enää pelkissä ajatuksissasi teoreettisesti totea tätä, vaan jokin mielesi vastustava seinämä murtuu, ja välähdyksessä sinun kokonaisolemustasi koskettaa tämä tuntemattomuus, jolloin ymmärrät olleesi aina yksin, ja se joka on yksin, sitä et tiedä.

 

*

 

Vaikka kokemusmaailmamme ei muuttuisikaan, niin jo pelkkä yhden ainoan kerran sen älyllinen tajuaminen, että juuri nyt se jota nyt aisteillani havainnoin, ei ole objektiivista vaan jonkin meille pohjimmiltaan tuntemattoman prosessin muokkaustulos, joka eri lajeilla ja eri yksilöillä on enemmän tai vähemmän ainutkertainen, muuttaa suhtautumistamme todellisuuteen pysyvästi. Tämä huomio on sellaiselle järkeensä tukeutuvalle ihmiselle, jonka intuitio ei pysty elämyksellisesti ohittamaan uskomusta objektiivisesta todellisuudesta, välttämätön, jotta hän yleensä pääsisi laajentamaan ymmärrystään maailmasta. Todellisuuden samaistaminen omiin havaintoihin on niin automaattista, koko elämän jatkunutta ajattelemattomuutta, että on huomattavan työlästä irrottaa nämä kaksi toisistaan. Havaintojen tavanomaisuudella eli jatkuvalla toistuvuudella samanlaisina ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

 

Tässä vaiheessa alkaa tällä objektiivisen todellisuuden harhaluonteen oivaltamisella olla myös psykologista ihmissuhdemerkitystä, sillä vasta sitten kun todella tietää eikä vain teoretisoi, ettei näe objektiivista todellisuutta, vasta silloin on mahdollista ottaa huomioon se, että toisella saattaa olla huomattavasti hedelmällisempi näkökulma todellisuuteen ja ihmisten kanssa elämässä pärjäämiseen, vaikka toisen näkökantoja ei millään pystyisikään suoraan ymmärtämään ja itselleen todistamaan. Kun objektiivinen todellisuus katoaa, katoaa myös subjektiivinen todellisuus, sillä subjektiivisen todellisuuden oletetaan olevan subjektista riippuvainen, mutta jos oletetaan subjekti, piilo-oletetaan myös siitä riippumaton, siis objektiivinen todellisuus. Subjekti on objektin kääntöpuoli, objekti itsessään.

 

Kun joka hetki tietää, että toinen saattaa voida opettaa jotain sellaista, jolle itse on sokea, on helpompi löytää yksi mahtavimmista keinoista ymmärtää elämää ja ihmisiä: kuunteleminen. Ei ainoastaan kuuleminen, vaan sellainen kuunteleminen, joka on suoraa havainnointia ilman väliintulevaa ajatuksen häirintää sen tahtoessa luokitella ja sijoittaa uudet havainnot osaksi vanhaa todellisuuskäsitystä.

 

Tarkkailija ei voi tuntea itseään

Havainnot ulkomaailmasta ja itsestä eli ulkomaailman havainnoijasta on aivan samaa havaintoa. Havainto havainnoitavasta ja havainnoijasta itsestään on samojen rajoitusten alainen. Niinpä emme tiedä itseämme koska meillä on vain havaintoja käytettävissä itsestämme. Itsen ja maailman täydellisen tuntemattomuuden huomaamiseen on lukemattomia teitä. Yksi on oma kehon havainnointi. Emme ymmärrä kuinka haavamme parantuvat, tai kuinka voimme satuttaa itsemme pahasti kun kehorobotti ei täysin meidän huomiokykymme ulkopuolella suoritakaan koko ajan käynnissä olevia äärimmäisen hienojakoisen tarkkoja laskelmiaan oikein, vaan täydeksi luulemamme tyhjä maitopurkki lennähtääkin yllättävän voimakkaasti kätemme mukana ilmaan, ja kun loukkaamme itsemme kun laskelmat jalkakäytävän korkeudesta menevätkin vikaan muutamalla sentillä jalkamme jysähtäessä täysin laskemattomalla voimalla katuun. Olemme samaistaneet itsemme tuntemaamme osaan ja jälleen kerran kuvittelemme tuntemamme osan vastaavan todellista kehoamme, ja päivätajuisen mielemme omaa minuuttamme.

 

Ydinfysiikan materia

Kehomme on muutenkin oudon ihmeellinen, niinkuin koko aine. Vuosisata sitten havaittiin atomin olevan enimmäkseen tyhjää. Jos tuo tyhjä puristetaan pois, ihmisestä tulee vain noin viidesosamillimetrin mittainen olento. Jos tämän olennon massa muutettaisiin kokonaan energiaksi, siitä vapautuisi reilusti yli satatuhatta kertaa enemmän energiaa kuin Hiroshimaan pudotetusta atomipommista. Aineen rakenne on siis jotain äärimmäisen paljon merkillisempää kuin minkä suorat makrotason (joka ei tavallisuudellaan ole sen enempää totuutta paljastava taso kuin muutkaan havainnoinnin tasot) havaintomme siitä kertovat.

 

Unet

Aistimaailman pettävyydestä ovat unet hyvä esimerkki. Emme yleensä tiedä näkevämme unta vaan oletamme unen todellisuudeksi. Aivan vastaavasti emme mitenkään voi päätellä etteikö valvetilamme olisi jokin toinen unitilan muoto. Useat meistä ovat joskus nähneet unia, joissa ovat miettineet onko tämä valvetilaa vai unta ja silti uskoneet sen valvetilaksi. Näinhän teemme valvetilassakin: mietimme nyt juuri olemmeko unessa ja uskomme olevamme valveilla, eli käyttäydymme juuri niin kuin unessa, saatamme siis olla edelleen unessa. Selväunet eli lucid dreams, joissa huomaamme olevamme unessa, ei muuta asiaa sen ihmeellisemmäksi kuin että maailma on kertomuksia täynnä niin uskonnollisen kirjallisuuden kuin kaunokirjallisuudenkin piirissä niistä jotka kertovat heränneensä päivätajuntansa unesta. Todellisuus on taaskin tuntemattomampi kuin päivätajuiset havaintomme joihin sen niin helposti samaistamme.

 

Aika ja avaruus

Myös aika ja tila ovat samoin aivan muuta kuin mitä aistimaailmamme siitä kertoo. Kuinka pitkä on nykyhetki? Sekunnin? Sekunnin miljoonasosan? - On selvää, että vaikka nykyhetki onkin kielellisesti hetki, ei se ole hetki lainkaan koska hetkellä täytyy olla ajallinen pituus. Nykyhetki on infinitesimaalisen lyhyt, eli sillä ei ole lainkaan ajallista ulottuvuutta, se on siis ajaton, eli se ei ole hetki lainkaan. Elämme ajattomassa nykyisyydessä, jonka osa ovat nykyhetken muistomme joita sanomme historiaksi ja nykyhetken odotuksemme ja pelkomme joita sanomme tulevaisuudeksi. Menneisyys on yhtä vähän todellista kuin tulevaisuus. Nykyisyys on ainoa todellisuus joka on ajaton. Kellot käyvät ja mittaavat aikaa, jonka tarkka matemaattinen hallinta on olennaista melkein jokaisella luonnontieteen alalla. Aika on mielen ominaisuus, kompassi maailmassa liikkumiseen, eikä objektiivista todellisuutta. Kellot käyvät ajattomuudessa joka on ikuinen, joka on tavallaan sama asia, sillä ei ikuisuuskaan ole aikaa, sillä se on äärettömän suuri, aivan muuta kuin valtavinkaan ajanjakso. Kun vilkaisemme taivaalle, näemme kauas menneisyyteen, näemme ajan läpi, näemme kaikki hetket näkemisen välimatkaan erottamattomasti kietoutuneina, yhdellä vilkaisulla kolmentoista miljardin vuoden takaiseen hetkeen ja samalla oman kätemme joka sekin on jo menneisyydessä, vaikkakin vasta sekunnin murto-osan verran. Menneisyys on nykyisyys. Aika on siten ajaton ja samalla kaikki aika on aina, eikä todellakaan mikään tajuntamme läpi kulkeva jana menneisyydestä nykyhetken kautta tulevaan.

 

Avaruus-aikajatkumosta puhutaan usein viitaten ajan olevan neljännen ulottuvuuden. Nuo kolme muuta ulottuvuutta ovat yhtä arvoituksellisia kuin aika. Mikä on avaruus, koko elämämme mahdollistava ominaisuus? Avaruudeksi sanotaan usein avaruutta sisältöineen, mutta tässä etsimme itse avaruutta, eikä sen sisältöä. Se mikä on avaruudessa eli avaruuden sisällä, ei voi olla itse avaruus. Otetaan siis sisältö pois, tyhjennetään huone, poistetaan talo, maapallo, tähdet, tähtisumut, tähtienvälinen aine. Tätä tyhjää tilaa ajatellaan avaruudeksi. Mutta se ei ole vielä tyhjä, sillä siinä on vielä tarkkailija ajattelemassa tyhjää avaruutta ja piirtelemässä oman mielensä luomia ulottuvuuksia ja mittoja tuohon avaruuteen. Avaruus sisältää ne, ne eivät ole edelleenkään avaruutta. Kuvitelmat fysiikan esittämistä "avaruus on rajaton mutta äärellinen" muodoista, yhtenä tunnettuna niistä toroidin eli munkkirinkilän muotoinen avaruus, ovat edelleenkin vain mielen abstraktioita, joiden näennäinen yksinkertaisuus voi hämätä mieltä.

 

Kun tarkkailija poistetaan avaruutta omalla mielellään mittailemasta niin ettei avaruus ole enää edes tyhjää täynnä, sillä tyhjyys on aivan yhtä voimakas kuvitelma kuin täyteys, niin mitä jää jäljelle? Jäljelle jää ei-mitään, joka ei ole edes ei-mitään. Ja juuri tämä ei-mitään-ei-edes-mitään on kaiken ehto, kuin itsessään näkymätön peili josta kuvat heijastuvat, ja jos peili itsessään näkyy, se ei ole peili vaan peilissä oleva tahra.

 

Näin olemme tulleet siihen johtopäätelmään, joka loogiselle mielelle on paradoksi, kuten äärettömyys ja ajattomuus ovat. Paradoksi on se rajattomuus joka sulkee kaiken sisäänsä, ja sitä rajallinen tajunta ei voi käsittää, se on siis käsittämätön. Olennainen maailman, koko universumin mahdollistaja, on tyystin tietoisuutemme tuolla puolen.

 

Jos tämä kaikki tuntuu mystiikalta, niin varsinaista mystiikkaa on veltto ajatus, joka objektiivisen todellisuuden nimissä ei halua edetä alkutilaansa pidemmälle, vaan tyytyy ilmiselviin uskomuksiin todellisuuden paradoksisesta, tuntemattomasta luonteesta.