DEMENTIN LAHJA

Hesperia - ei kaupunginosa vaan mielisairaalan synkät tornit, joiden äärellä poliisiautojen ja ambulanssien katkeamaton kierto. Olin työssä siellä kauan sitten, helsinkiläisen hulluuden syöverissä, halveksin nuoruuteni ymmärtämättömyyden seasta kanslian ovenpieleen nojailevaa loppuunpalanutta psykiatria, potilaistaan pilaa tekevää. Tuossa vanhan poliklinikan ikkuna, joka tuli sisään milloin minkin raskaan esineen kera potilaiden kannanottona elämäänsä.

Kun vanha yöhoitajatar kertoi kasvottomalle nuorukaiselle ihanteiden murtumisesta väsymykseen vuosien myötä, jäljellä vain päiväin sitkas kierto, tunsin ajattoman hohteen, ihmisten valotuikut pimeässä. Se oli synkkyydessään kaunis sydänyön hetki menneen maailmani Hesperiassa, jossain keskipihan osastolla sairaiden jo nukkuessa, syyttömästi syyllisissä, väsyneissä hoitajainsa lailla.

Kahden vuosikymmenen jälkeen, maailman psykiatriaa jo nähneenä palasin nyt takaisin talvipäivän tihkusateessa. Kaikki oli ennallaan; synkkyys, rähjäisyys, murhesilmäinen väsymys, naurua vain kahvihuoneen oven takaa. Tälläkin osastolla olin kerran ollut, luullut ensin psykiatrijoukon pilailevan, hätkähtänyt tajuttuani isojen miesten vatvovan äidintissiteemaa tosissaan, harhailevan elämästä vieraantuneiden ideologioiden syövereissä. - Nyt kuljin osastojen läpi, talosta taloon, kiertelin yksinäni hiljaisilla pihamailla, löysin avautumattomia ovia tiedote kyltissään “Älä potki, ovi on vain rautaa”.

Hesperiaaninen helvettini! Pahoinvoivana poistuin kohti toisia menneitä muistoja, kohti toista sairaalaa, jossa vanhan viisaan, poiskuolleen ystäväni dementti vaimo istui sänkynsä reunalla, yhtä elinvoimaisena kuin aina. Heittelin häneen menneitä muistoja, ja ne putosivat syvälle, syvälle himmentyneen ymmärryksen kaivoon, josta silloin tällöin kimmahti kaikuna takaisin tuttuja ääniä,  nimiä, tapahtumia, tunteita, ajatuksia, yhteisten kokemusten sirpaleita rapistuvan psyyken sortuvista seinämistä. Puheeni sortui rakkaitten muistojen painosta, ja hän kumartui hymyillen puoleeni: “Puhuisitko kovempaa, en oikein kuule!”. Hän taputti kyynelteni huuhtomaa poskeani lämpimästi, luonnollisesti, kuten ennen. Hänen sortuvien muuriensa takaa näkyi ihmisen auringon tulisoihtu vaipumassa kohti hänen aikansa taivaanrantaa. Liekkiä ei mikään enää peittänyt, elämä kumpusi esteittä esiin, virvoitti Hesperian rypistämän henkeni.

Lähdin työpaikalleni psyykkisesti sairaita hoitamaan. Hänen energiallaan elin sen päivän, lainavoimin, dementin lahjan turvin! Tässä viisaiden ja koulutettujen psykiatrian ammattilaisten maailmassa oli tänään juuri hän ja vain hän minun terapeuttini, tuo dementti, elävämpi kuin muut, teorioihinsa hukkuneet, käytössääntöihinsä sidotut, syyttömät elämän kourissa, liekit sammuneina syvällä sivistyksen kuoren alla.

1991