Psykoterapia 3/2004, ss. 194-202.

Therapeia- yhdistyksen ja Therapeia-säätiön yhteisjulkaisu

DEPERSONALISAATIO - itsetuntemuksen pelottava taival

Yksinäisyyden hetki

Useimmat, jopa yli puolet meistä ihmisistä, monet tämän artikkelin lukijoistakin, ovat joskus elämänsä aikana kokeneet itsensä ja maailman oudon epätodelliseksi, jolloin kaikki on muuttunut mutta mikään ei silti ole muuttunut. Äänesi kuulostaa vieraalta, kuin jonkun toisen puheelta yrittäessäsi saada yhteyttä läheiseesi hänen katsoessaan sinua hämmentyneenä ymmärtämättä loputonta välimatkaa todellisuuksienne välillä, sillä hänen mielestään ei tilanteessa ole mitään uutta, eikä hän lainkaan ymmärrä mitä yrität hänelle kokemuksestasi selittää, ja sinut valtaa äärettömän yksinäisyyden tunne.   

Joillekin meistä se kokemus on ollut vain häilähtävä varjo, hetken levottomuus jonkin tuntemattoman läsnäolon johdosta, kuin valvetilaan asti tunkeutunut öinen painajainen astumaisillaan juuri esiin kadunkulman, ikkunan, esiripun takaa. Jotkut ovat kokeneet toisen äärimmäisyyden; sen kauhistuttavan kaikkiläpäisevän voiman, sen herättämän hulluuden- ja kuolemanpelon.

Jälkeensä tuo kokemus jättää kahtiajakoisen tunnelman toden ja epätoden ratkaisemattomasta arvoituksesta. Sen herättämän rauhattomuuden ja pelonsekaisen uteliaisuuden voi kyllä yrittää piilottaa milloin minkinlaisiin selityksiin, jotka kaikki kuitenkin tuntuvat liian mitättömiltä häivyttämään tuota kaikkikattavaa tunnelmaa.

Koska nuo tuntemukset tuovat väistämättä mieleen ajatuksen mielenterveyden horjumisesta, niin vain harvat tohtivat niistä kertoa. Vielä harvemmat lähtevät ottamaan niistä paremmin selkoa antautumalla tarkoituksellisesti yhä enenevässä määrin niiden valtaan.

Psykiatriset nimitykset tämänkaltaisille kokemuksille ovat depersonalisaatio ja derealisaatio. Niihin sisältyy psyykkisen terveyden ja sairauden välisen rajan määrittelykysymyksiä, jotka lähemmällä tarkastelulla aukeavat erittäin kiintoisiksi näkymiksi ihmisen tajunnan arvoitukseen.

Diagnostiikkaa

Depersonalisaatio-termiä käytettiin ensi kerran vuonna 1898. Tärkeimmät nykyiset psykiatriset diagnostiikkaluokitukset DSM-IV ja ICD-10 esittävät depersonalisaatiohäiriön diagnostisiksi kriteereiksi tuntemuksia oman itsen ja maailman tuntemattomuudesta, ajan muuttumisesta, itsensä ulkopuolella olemisesta, itsen tai muiden automaattina, robottina, peräti kuolleena olemisesta, pelkoa hulluksi tulemisesta, tunnetta näytelmässä olemisesta, jossa itse näyttelee jonkun toisen roolia.

DSM sijoittaa depersonalisaation dissosiaatiohäiriöihin. Dissosiaatio-käsite vahvistaa mielenkiintoisella tavalla häiriö-käsitettä. Dissosioitunut on dis‑sosioitunut eli yhteiskunnasta erkautunut, yhteiskunnan rajojen tuolle puolen joutunut. Yhteiskuntaan kuuluu tietysti joka ainoa; surkein, törkein, oudoin ja sairainkin yksilö, mutta kuten yksilö, niin ei yksilöiden summakaan, eli yhteiskunta, halua nähdä itsessään huonoja puoliaan vaan määrittelee ne oman ryhmäidentiteettinsä ulkopuolelle muun muassa itse kehittämiään diagnostisia luokituksia käyttäen.

Diagnoosit heijastavat kulttuurinsa todellisuuskäsitystä, joka puolestaan on kulloinkin hallitsevan enemmistön voittama äänestystulos oikeimmassa olemisen tilasta. Vähemmän ääniä saaneiden, kuten potilaan roolissa olevien, vaikutusmahdollisuudet jäävät silloin tietenkin suppeammiksi. "He sanoivat että minä olin hullu, ja minä sanoin että he olivat hulluja, ja piru vieköön, he äänestivät minut nurin!" (R.D.Laing). Nykyiset teollistuneet yhteisöt toimeenpanevat äänivaltansa helpoimmin ihmismielen asiantuntijaorganisaatioksi kehittämänsä ja valtuuttamansa ryhmän eli psykiatrian avulla, joka sijoittaa yhteisön käsityskyvyn yli menevät tajunnantilat muun muassa dissosiatiivisten häiriöiden luokkaan.

Depersonalisaatiodiagnoosiin sisältyy oletus siitä, että yksilön tavanomainen tietoisuudentila on todellisuutta tarkimmin havaitseva tila. Tästä seuraa oletus, että myös yksilöiden summan eli yhteisön todellisuuskäsitys edustaa parhainta psyykkisen terveyden tilaa. "Terveet ovat sen harhan uhreja etteivät ole minkään harhan uhreja" toteaa Martti Siirala[1]. Diagnostiikka on yhteiskuntajärjestystä ylläpitävä suojakieli, jonka perusoletuksiin ei kuulu poikkeavien kokemusten olemassaolo muuna kuin häiriötilana. Depersonalisaatioilmiöihin sovelletaan ammattipiireissä useimmiten psykoanalyysin puolelta lainattuja käsityksiä siitä että kyseessä on lähinnä preoidipaalisten, eritoten anaalisten ja oraalisten traumojen torjuntayritys.

Laukaisevia tekijöitä

Depersonalisaatiotila on yleinen, epäspesifi stressireaktio, jonka voi laukaista miltei mikä tahansa jokapäiväisen elämän rutiinin kuoren rikkova ulkoinen tai sisäinen, fyysinen tai psyykkinen tekijä. Kolmannes hengenvaarallisissa tilanteissa olleista (liikenneonnettomuudet, sydänpysähdykset, leikkaukset, anafylaktiset reaktiot, kidutukset jne.) on joutunut sen kanssa tekemisiin. Jopa voimakas taide‑elämys voi laukaista sen. LSD, marijuana, meskaliini ym. psykotomimeetit ovat tunnettuja niiden laukaisemista viivästetyistä depersonalisaatioreaktioista. Noin 40-80% lukuja näkee ilmoitettavan muun psyykkisen oirehdinnan oheisilmiönä. Nämä luvut saattavat olla liian pieniä, koska hullun leiman saamisen pelossa ei näitä tuntemuksia kerrota usein edes ammatti-ihmiselle, ja koska jotkut oppivat elämään niiden kanssa ja toteamaan ne päinvastoin myönteiseksi tilaksi[2].

Selitysyrityksiä

Kuten työnantaja haluaa maksamastaan palkasta työntekijältään vastineen, niin kaipaa yhteiskuntakin kontrollipoliittisia vastapalveluksia rahoittamiltaan psykiatrialta ja joiltakin psykoterapian suunnilta. Sellaisiksi valikoituvat yhteiskunnan kulloistenkin valtakäsitysten kanssa sitä uhkaamattomat, sen kanssa yhteneväiset sokeat pisteet omaavat suunnat. Aikansa lapsina ne pysyttelevät omalla kapealla oksallaan ihmiskunnan ajattelutapojen puussa. Ne  ovat neuvottomia, puolustuskannallakin, eksistenssifilosofisten ja uskonnollisten kysymysten edessä siitä huolimatta, että niiden ihanteisiin sisältyy ihmispsyyken kaikinpuolinen ymmärtäminen.

Psykoanalyysi

Psykoanalyysin haaroittumien pitkäjuurisimman päärungon edustajat ovat tienneet varoa muiden tieteenalojen objektiivisuuskriteereitä nähden niiden johtavan länsimaisessa arvoilmapiirissä suoran kokemuksellisen todistearvon sijasta pelkkien älyllisten selitysten suolle[3]. Psykoanalyysi onkin kehittänyt itselleen aivan omintakeiset aitauksensa, sillä ei sekään, kuten ei mikään kollektiivi-ilmiö, pysty nousemaan aatehistoriallisten voimakenttien ulottumattomiin. 

Depersonalisaatio näyttäytyy psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa puolustusreaktiona (eikä puolustusreaktion murtumisena), syinä ja oheisoireina mm. syyllisyys, omat tuhoavat, erityisesti aggressiiviset impulssit, egon sisäiset identiteettikonfliktit, oidipuskompleksi, korostunut narsismi ja riippuvaisuus, jäykkä superego-organisaatio, kieltäminen, narsistinen, regressiivinen libidinaarisen viettienergian vetäminen pois objekteista, ego mukaanlukien, ruumiillinen minäidentiteetin häiriö ("somaattinen depersonalisaatio"[4]),  riippuvaisuus, kastraatioahdistus ja homoseksuaalinen paniikki, voyeurismi, ekshibitionismi, pregenitaalinen fiksaatio, usein anaalinen tai oraalinen, sadomasokistiset perhesuhteet, äiti-lapsi suhteen häiriö, separaatioahdistus, objektin menetyksen pelko.

Freud kuvasi depersonalisaatiota sekä puolustusmekanismina että oireena. 80-vuotiaana hän analysoi avoimessa kirjeessään 'Muistihäiriö Akropoliilla'[5] Romain Rollandille omaa derealisaatiotuntemustaan, jonka hän koki kesällä 1904 kiivetessään Akropoliille, jolloin hän koki sen epätodellisena (ollen esimerkki taideteosten laukaisemista Stendhalin oireyhtymäksi[6] nimetyistä dissosiaatiokokemuksista). Hän selitti tuon reaktion defenssiksi isäänsä kohdistuneita triumfin ja syyllisyyden tunteita vastaan. Vuonna 1936 hän hämmästeli derealisaatioilmiöitä tietäen niiden esiintyvän myös normaaleilla ihmisillä, mutta siitä huolimatta olevan "varmasti epänormaaleja rakenteita" ja puolustusreaktioita. Villein tapaamani tulkinta Freudin derealisaation syystä on Akropoliin temppelin meripihkanväristen pilareiden, kauneimpien mitä Freud oli elämässään nähnyt,[7] herättämä jännittävä ja kielletty muisto hänen nelivuotiaana junamatkalla näkemänsä alastoman äitinsä samanvärisistä jaloista kaasuvalon loisteessa.[8]

Psykoanalyysi sallii tarkastelun kohteiksi myös depersonalisaatiota rikkaimmin kuvaavat alueet eli kansantarustot, myytit, uskonnot, yleensä ihmiskunnan universaalit ei‑rationaaliset prosessit, erityisesti unet, vaikka toisaalta lokeroikin ne omiin perusolettamuksiinsa, joiden tuonne puolen pyrkiviä artikkeleita en yhdeksän psykoanalyyttisen lehden yhteensä muutamassa kymmenessä depersonalisaatioartikkelissa vuosilta 1920-1997 tavannut. Sama rajoitus olla ylittämättä perusoletuksiaan on tietysti jokaisella ryhmämenettelytavalla aatehistorian rautaisessa otteessa.

Biologinen näkemys

Somaattisella puolella kytketään depersonalisaatio useimmiten erilaisten keskushermostosairauksien ja traumojen, epilepsian ja migreenin yhteyteen. Lääketieteellisten Medline & Ovid -tietokantojen haut paljastavat vain pinnallisia tutkimuksia, joiden depersonalisaatiokokemusta valaiseva arvo on samaa luokkaa kuin pianon purkaminen musiikin ymmärtämiseksi.

Mikäli depersonalisaation epäspesifisyyttä kaikentyyppisten stressien seurauksena ei huomioida, muuttuu syiden sateenkaari liian yksiväriseksi, eli depersonalisaatio saa yksiulotteisen syy-seuraus-selitysmallinsa milloin kenenkin tutkijan oman erityiskiinnostuksen alueelta. Tästä on esimerkkinä epilepsia‑paniikkihäiriöakseli. Epilepsiakohtausten lievät hämärätilat ahdistuksineen kun voivat olla hyvinkin samanlaisia kuin ahdistustilat lievine dissosiaatio-oireineen. Ne voivat osassa tapauksia itse asiassa olla sama ilmiö, aivojen ryöpsähteleviä sähköpurkauksia kummassakin, selitysmalli mallittajansa viitekehyksen mukainen.

Psykiatria

Psykiatria ei ole länsimaisen tutkimusperinteen keinoin löytänyt luontevaa etiologiaa depersonalisaatiolle, ja niin ilmiön itsensä kuin sen hoidon suhteen se on edelleen huomattavan neuvoton. Depersonalisaation psykoosiksi määrittävä joutuisi toteamaan puolet maapallon väestöstä ainakin kerran elämässään hulluuskohtauksen saaneeksi. Siitä kärsivät eivät kuitenkaan ole psykiatreille tyypillisen tuttuja psykoosikandidaatteja, onhan se tietyssä mielessä jopa päinvastainen kuin psykoosi: psykoottinen ihminen uskoo todeksi sen minkä muut arvioivat epätodeksi. Depersonalisaatiotilassa tuntee sitä vastoin epätodeksi sen mitä muut pitävät totena.

Depersonalisaatio tervehtymisprosessina

Aikoinaan matemaatikot Bolyai ja Lobatshevski tekivät oletuksen aistimaailmaa vastaan: kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaakin toisensa. Tuloksena oli käytännössäkin merkittävän epäeuklidisen geometrian synty.

Tässä artikkelissa on tehty sama perusolettamusten kääntötemppu depersonalisaatiolle: asetettu hypoteesi depersonalisaatiotilassa tehtyjen havaintojen laajemmasta todellisuuden hahmottamisesta kuin mihin psyykeltään terveeksi katsottu ihminen yleensä pystyy.

Minästä vieraantumisen tunne on yksi depersonalisaation tunnusmerkeistä. Se on minäksi luulemastamme sosiaalisesta naamiosta vieraantumisen tunne, kun aidompi, tähän asti tuntemattomana pysynyt varsinainen minämme pyrkii esiin sen alta. Tunne on usein pelottava, kun yhteisömme sosiaalisia rooleja toteuttavan pintaminämme identiteetti alkaa rakoilla.

Automaattina, kuolleena, mekaanisena ja robottina olemisen tunteet valaisevat meille kaikille tuttua tavanomaista ihmisten välistä kanssakäyntiä, joka vain harvoin syvenee pintapuolisesta pikkutietojen tarjoilemisesta aidommaksi ja vähemmän automaattilausahduksia sisältäväksi yhteydeksi. "Tylsän kuolettavaa, mekaanista juttua", niin olemme varmaan jokainen joskus luonnehtineet kohtaamistilanteitamme, joiden mekaanisuuden laajuuden depersonalisaation herkistämä mieli kokee musertavan ahdistavina.

Ulkopuolisena tarkkailijana olon tunne voidaan jakaa kahteen äärimuotoon: sellaiseen jossa oma itse kyllä tuntuu vieraalta mutta tuntee silti vielä pysyvänsä tuon tuntemattoman nahoissa, tai sitten ruumiistairtautumisen tunteeseen, joka on kuvattu läpi vuosisatojen ja kulttuureiden hyvin samankaltaisena oman itsensä yläpuolelle joutumisen tilana, jossa kokija katselee itseään ikäänkuin ulkopuolelta (Kaplan & Sadock: Synopsis of Psychiatry: "tietoinen minä on heidän ulkopuolellaan, usein muutama jalkaa yläpuolella, josta he voivat itse asiassa observoida itseään ikäänkuin he olisivat täysin erilliset persoonat"). Tämän kokemuksen pohdinnassa ei emokulttuurinsa todellisuuskriteereitä noudattava psykiatria voi luonnollisestikaan astua uskonnonfilosofioiden tontille, vaikka tuo ilmiö on väestössä suhteellisen yleinen, frekvenssitutkimusten pohjalta varovaisen arvion mukaan noin joka kymmenennellä on siitä jonkinasteinen kokemus.

DSM-IV:n luonnehdinta "sensation of being an outside observer on one's own mental processes" voitaisiin nähdä metakognition sukulaiseksi; kyvyksi havainnoida omaa havainnointiaan. Metakognition kyky on terapioiden onnistumisen kannalta vielä merkittävämpi kuin reflektiokyky. Psykiatrian klassikko-oppikirja Kaplan & Sadock kiinnittää juuri tähän mm. meditaatiotiloille ominaiseen korostuneeseen oivalluskykyyn huomiota vaikka pysytteleekin traditionaalisilla linjoilla realiteettitajun määrittelyn suhteen: 'Useimmat [depersonalisaatio]potilaat ovat tietoisia realiteettitajun häiriöistään, jota [tietoisuutta] pidetään yhtenä silmiinpistävimmistä oireen tunnusmerkeistä. Psykodynaamisesti näyttää itseään observoivaan egoon, oivalluksen kykyä kantavaan mentaaliseen funktioon, sijoitetun psyykkisen energian määrä nousseen'[9].

Todellisuudentunteen heikentyminen on tästä toisesta näkökulmastamme katsoen päinvastoin illusorisen todellisuudentunteen eli yhteisön tarjoaman todellisuuskäsityksen heikkenemistä. Lajillemme ominainen voimakas kiintymyssuhde, joka on niin yksilökehityksellisesti kuin evolutionäärisestikin eloonjäämistä turvaava voima,[10] pakottaa yksilöt vaarallisen yksinjäämisen ja kollektiiviin kuulumisen turvantarpeen väliseen kompromissinhakuun oman yksilöllisyytensä menetyksen uhallakin. Kulttuuri on näillä yksilökompromisseilla laimennettu lopputulos.

Kontrollin menetyksen pelko, yksi diagnostisista kriteereistä sekin, kertoo kontrollimekanismiemme riittämättömyydestä depersonalisaatiokokemuksen paljastaessa tajuntamme tuntemattomammaksi kuin olemme voineet kuvitella. Tuntemattomaan sisältyvä uhan mahdollisuus on aina laukaissut sekä yksilönsisäisiä että kollektiivisia epäluulon siivittämiä kontrollimekanismeja - jotka kuristavuudestaan huolimatta ovat evoluution varrella toisaalta parantaneet yhteisön biologisen henkiinjäämisen mahdollisuuksia.

Tunne unessa olemisesta syntyy, kun havaitsemme valvetodellisuutemme olevan jotain muuta kuin miltä se on aiemmin vaikuttanut. Sen aiheuttama tuska ilmentää vastahakoisuuttamme hyväksyä todellisuudeksi muuta kuin tuota valveunitilaa, jota yksilö nukkuu yhdessä muiden kanssa kulttuurinsa kollektiivisessa unessa.

Varsinaisessa unessa näkemämme on toisaalta aidointa itseämme; havainnointia lapsen valehtelemaan pystymättömän viattomuuden tilassa, joka näkee päivätajunnan väistöliikkeiden lävitse keisarin uusien vaatteiden todellisen luonteen. Unen olemus viittaa suoraan depersonalisaation luovuuspotentiaaliin, onhan uni luovan depersonalisoitunutta minän ja ulkomaailman rajojen liuetessa ja egon representaation ollessa levittäytyneenä observoivaan ja osallistuvaan osaan niin subjektina kuin objektinakin, lisäksi usein ajankin rajat ylittävänä tavalla, jonka taiteellisen mahtava tarkkuus unennäkijän elämän kuvaajana paljastuu hänen päivätajunnalleen useimmiten vasta muiden avustuksella suoritetun työlään tarkasteluprosessin kautta.

Tavallisuus ja todellisuus

Vaikka uskontojen ja filosofioiden loputon määrä, tajunnantutkimus, aivotraumatologia, vertaileva eläintiede ja monet muut viitteet muistuttavat todellisuuden havainnointitapojen monimuotoisuudesta, ja vaikka itsekin saatamme kokea yhden ja saman maailman esimerkiksi rakastumisen huumassa ja eron tuskassa äärimmäisen erilaisena, nämä havaintomaailmamme subjektiiviseen luonteeseen viittaavat kokemukset eivät yleensä vielä murra illuusiotamme todellisuuden objektiivisuudesta. Todellisuudeksi tunnemme meille tavanomaisimman tajunnantilan sen toistuvuuden vuoksi, ja vastaavasti epätavanomainen kokemus tuntuu helposti epätodelta. Niinpä tavallisuus saa kovin usein ja kovin vähäisin perustein käydä todellisuudesta.

Toistuvuus ja identiteetti

Depersonalisaatio kuuluu identiteettihäiriöiden ryhmään. Identiteetti tarkoittaa toistuvuutta (ident(idem): toistuvasti, uudelleen ja uudelleen). Toistuvuuden ja todellisuuden samaistaminen on, naiivisuudestaan huolimatta, äärimmäisen yleistä. Sosiaalisen identiteetin muutos on uhkaavaa yhteiskunnan kannalta, joten se määritellään häiriöksi. Psykiatrinen ilmaisu on egon heikkous eli egon, yhteiskuntavaikutteita edustava superego apurinaan, harjoittaman itsesuojelullisen kontrollipolitiikan[11] heikkous. Tämä näkökulma leikkaa pois egon muutoksen positiivisen potentiaalin. Identiteettihäiriö määrittyy näin toistuvuuden kokemisen häiriöksi. Näin kyky, joka on taiteellisen, todella uutta luovan voiman edellytys, on määritelty epäsuorasti häiriöksi, ja egon "vahvuus" terveydeksi, vaikka niin suoja kuin se ulkoapäin tulevia uhkia vastaan onkin, estää toisaalta asukkaansa pääsyn ulos. Kuten metsää on vaikea nähdä puilta, ei vankilan pysyväisasukin ole helppoa havaita asuinpaikkansa todellisempaa luonnetta.

Depersonalisaation punainen lanka

Depersonalisaatiokuvaukset ovat meille hyvinkin tuttuja, kunhan ensin murramme depersonalisaatiotilojen jatkumoluonnetta hämärtävän näennäisselkeän käsiterajan, jolloin tapaamme mitä erilaisimpia tunnetun minän liukenemisen kuvauksia. Jeesus puhui uudestaan ylhäältä syntymisestä, buddhalaisuus Nirvanasta, Zen-buddhismi satorista, J. Krishnamurti tarkkailijan ja tarkkailtavan välisen rajan katoamisesta, samoin Sri Nisargadatta Maharaj[12] ja Ramana Maharshi[13], länsimaissa tunnettuina mm. Hans Syz[14], Franklin Merrell-Wolff[15], Eckhart Tolle[16], Richard Maurice Bucke[17], Richard Moss[18], Walt Whitman[19], joiden kaltaisia kuvauksia painopisteen siirtymisestä tietoisen minän keskusvankilan muurien yli syvemmän, jakamattoman itsen piiriin löytyy muiden uskontojen ja länsimaisenkin kaunokirjallisuuden piiristä ja tavallisten ihmisten kertomuksista. Individuaatio, lateraalinen ajattelu[20], miksi sitä milloinkin nimitettäneen, mahdollistuu hypyllä tuntemattomaan, tietoisen itsen ulkopuolelta esiin sukeltautuvaan intuitiiviseen ainekseen, joka edistää muutoin vaikeasti määriteltävän hiljaisen tiedon[21] käsitteellistämistä.

Kaikkia näitä kuvauksia yhdistää uudenlaisen havainnoinnin avautuminen, jonka edellytyksenä on ollut egon väistyminen tavalla tai toisella syrjemmälle häiritsemästä luokittelematonta maailman tarkkailua. Kun olen itse hiljaa yrittämättä sijoittaa havaintojani eettiseen, tieteelliseen, terapeuttiseen, uskonnolliseen tai mihin tahansa järjestelmään, kuulen hiljaisemmatkin äänet maailmasta. Lukemattomat ovat taiteilijoiden - olivatpa agnostikkoja tai uskonnollisia - kertomukset parhaitten luomustensa ideoiden ilmaantumisesta jostakin tietoisen minän tuolta puolen juuri tyynen mitääntekemättömässä tilassa tai unessa, mutta kyllä monille meistä muistakin tuonkaltainen idearikas luovuuden hetki on tuttu.

Tuoreutta jokainen ihminen elämäänsä tavalla tai toisella kaipaa haluamatta kuitenkaan luopua vanhasta sen hintana. Jos uuden tuntee, se ei ole uutta vaan vanhan muunnelmia. Se mikä on todella uutta, on tuntematonta, joten sitä ei voida tuntea. Juuri tuo tuntemattomuus on luovan tuoreuden keskeinen avain ja ehto, sen olennainen osa. Se ilmaistaan vain hieman eri käsittein läpi taiteiden ja uskontojen. Psykiatrian piirissä se näyttäytyy muun muassa ihmisen kamppailuna depersonalisaation tuntemattomuutta vastaan, samana inhimillisenä kasvukipuna; jaakobinpainina, jonka universaalisuutta emme helposti havaitse siitä kertovien, kulttuuritaustastaan riippuvaisten kuvausten erilaisuuksien vuoksi. Kaleidoskooppi on sama, vain näkökulma muuttuu.

Itsetuntemuksen kaksi tapaa

Vanha lausahdus "Tunne itsesi!" voidaan ymmärtää kahdella vastakkaisella tavalla. Yleensä se merkitsee itsen tuntemattomuuden kieltämistä itsetuntemuksen illuusion säilyttämiseksi. Tiedämme kuinka lujasti pidämme kiinni mielipiteistämme uusienkin vaikutelmien edessä. Jean Piagetin kognitiivisen kehityksen teorian adaptaatiotapojen assimilaatio/akkommodaatio-termistöä käyttäen on kyseessä assimilaatio (yhdenkaltaistaa; similis-yhdenkaltainen), joka sallii omaan suojeltuun, muuttumattomaan persoonallisuusytimeen vain siihen sopivia lisätiedonpaloja, jotka sedimentoituessaan vanhan, kovan ytimen ympärille kasvattavat ja samalla näin suojelevat sitä muuttumiselta. Se on havaintojen sijoittamista teoriaan, mukauttamista. "Jos todellisuus ei sovi teorioihini, sen pahempi todellisuudelle". Se saattaa vaikuttaa tietojen keruussaan itsetuntemuksen kasvulta vaikka onkin havaintojen valikoivassa suodattamisessaan päinvastoin kasvava este todelliseen itsetuntemukseen.

Toinen tapa käsittää tuo itsetuntemuksen vaatimus on tavallaan päinvastainen: "Tunne itsesi tuntemattomuus!", joka toteutuu kun depersonalisaatio rikkoo itseksi luullun peilisalin, ja näkömme joutuu kivuliaasti akkommodoitumaan sen takaa paljastuvaan uuteen, laajempaan maailmaan. Vasta silloin mahdollistuu vanhan sanonnan "Tule siksi mikä olet" syvempi merkitys, kun lopetamme yritykset mukauttaa maailmaa omaan vanhaan näkemykseemme vaan itse mukaudumme maailmaan, antaudumme kuuntelemaan sitä ilman arvoarvostelmia ja luokitusyrityksiä.

Matkalaisia

Eheyttävä matka itsen tuntemattomuuteen ja pirstaleiksi lyövä matka hulluuteen kulkevat taipaleen yhtä matkaa. Paluulipun omistavista syntyvät uudet profeetat. C.G. Jung kertoo muistelmissaan (Unia, ajatuksia, muistikuvia. WSOY 1985) omasta tieteellisen työnsä suurimpana perustana olleesta, 38-vuotiaana alkaneesta ja  muutaman vuoden kestäneestä pelottavasta retkestään omaan sisimpäänsä näin:

"...minä psykiatrina joudun omassa kokeessani joka askeleella kohtaamaan samaa psyykkistä aineistoa, josta psykoosi rakentuu ja jota sen vuoksi tulee esiin myös mielisairaalassa. Juuri tuo piilotajuisten kuvien maailma saattaa mielisairaan kohtalokkaan sekavuuden valtaan, mutta samalla se on myös meidän rationaalisesta ajastamme kadonneen myyttejä luovan mielikuvituksen perusta. Myyttinen mielikuvitus on tosin läsnä kaikkialla, mutta se on yhtä kielletty kuin pelätty, ja sen vuoksi tuntuu uhkarohkealta kokeelta tai epäilyttävältä seikkailulta lähteä sille epävarmalle tielle, joka johtaa piilotajunnan syvyyksiin. Sitä pidetään erehdysten, ristiriitojen ja väärinkäsitysten tienä."

R.D. Laing kuvaa kirjansa "Kokemisen politiikka ja Paratiisin lintu" (Otava 1971), luvussa "Kymmenen päivän matka" ystävänsä  sukellusta psykoottisen episodin kriteerit täyttävään tilaan, jossa näkyvät depersonalisaation vaarat ja mahdollisuudet. Laing nimitti ystävänsä matkaa liikaterveyden tilaksi. Pari kieltämättä turhan poleemista, kuitenkin ydinajatuksen sisältävää lausetta tuosta luvusta:

"...ei meitä tarvitse parantaa tästä matkasta, vaan .... se on itsessään luonnollinen keino parantua kauhistuttavasta vieraantumisen tilasta jota kutsumme normaalisuudeksi"

"... Ja koska ihmiset ovat humaaneja, ja tuntevat huolta, ja jopa rakastavatkin meitä, ja ovat kovin peloissaan, he yrittävät parantaa meidät. He saattavat onnistua. Mutta on vielä toivoa, että he epäonnistuvat."

Valaiseva kertomus on psykiatri Hans Syzin vuonna 1916 kirjoittama päiväkirja[22] tuolloisista kokemuksistaan. Hän oli silloin vasta 21-vuotias lääketieteen opiskelija. Hän julkaisi sen vasta 77-vuotiaana. Hänelle tuo elämän peruskysymyksiä selvittänyt erittäin hedelmälliseksi osoittautunut voimakas henkinen prosessi alkoi depersonalisaatiolle tyypillisillä pelottavilla kaiken oudoksi muuttumisen tunteilla, oman itsen ja muiden kuin unessa olosta. Hän taisteli ahdistuneena kaikin voimin sitä vastaan. Se jota hän oli luullut minäkseen, osoittautuikin kokoelmaksi muuntuvia tunteita ja ajatuksia ilman mitään pysyvää ydintä. Hän havaitsi ulkoisten realiteettien olevankin hänen omia sisäisiä tilojaan, todellisuus itsessään tuntematonta, jonka ihmiset ovat peittäneet itseluomiensa ajatuskuvioiden alle, ja objektivoineet nämä ajatukset kielellisten konventioiden avulla niin läpinäkymättömiksi itsestäänselvyyksiksi, että ne olivat tehneet olemassaolon salaisuuspohjan tunnistamisen hyvin vaikeaksi.

Englantilainen David Lee kutsui 30-vuotiaana sattunutta kokemustaan valaistumiseksi, siis äärimmäisen myönteiseksi, korkeimmaksi mahdolliseksi asioiden oikean laidan tajuamiseksi, vapautumiseksi. Hän kuvaa sitä kuin depersonalisaatiota; itsensä ulkopuolelle joutumista ja minänsä näkemistä tunteiden, ajatusten ja fyysisten tuntemusten joukkona, jonka sisään hän oli ollut vangittuna tähän kokemuksen hetkeen saakka. Oliko kyse uskonnollisen kielenkäytön kuvaamasta valaistumisesta vai depersonalisaatio-termin ilmaisemasta identiteettihäiriöstä narsistisin piirtein? ‑‑ Kun kielelliset konventiot asettuvat edustamaan todellisuutta itseään, luovat kuvaukseen käytetyt sanat tässäkin lukijalle hänen oman viiteryhmänsä kutomien ja oman maailmankuvansa värjäämien verbaalisten verkkojen mukaisia mielikuvia kirjoittajan kokemuksista. Varsinainen asiainlaita jää lukijalle tuntemattomaksi.

Depersonalisaation hoito

Depersonalisaatiokokemukseen paiskattu ihminen on vain harvoin sellaisessa ympäristössä, joka osaisi auttaa häntä kohtaamaan itsensä ja maailmansa uudet puolet mahdollisimman vähin tuskin. Hän saattaa selviytyä siitä yksinkin, tunnistaa omia kokemuksiaan taiteiden ja uskontofilosofioiden peileistä, ja integroida tuntemattomuuttaan omaan minäkuvaansa.

Mikäli ammattiapua tarvitaan, riippuu depersonalisoituneen tuskan ulottuvuuden ymmärtäminen olennaisesti siitä, missä määrin terapeutti tietää itsensä ja maailman tuntemattomuuden, muutoin hänen vaihtoehtonsa rajoittuu asiakkaansa parantamiseen takaisin tunnettuun maailmaan - joka usein onkin riittävä, ainoakin vaihtoehto jo pelkästään asiakkaan oman kontrollitarpeisen haurauden tai ymmärryspotentiaalin niukkuuden vuoksi. Klassisilla hoitokeinoilla on oma paikkansa, niin dynaamisilla psykoterapioilla kuin kognitiivisillakin, vallankin huomionsiirto- ja poisherkistämistekniikkoineen estämään "pelon pelkoa" ja välttämiskäyttäytymistä. Myös muilla terapiasuunnilla on arvonsa, sillä mikä tahansa turvallinen läsnäolo auttajan omasta viitekehyksestä riippumatta saattaa auttaa asiakasta säilyttämään vanhan todellisuutensa. Harkittavan arvoisena vaihtoehtona on myös hänen tukemisensa liittymään sellaisiin meditaatiotekniikoita harrastaviin yhteisöihin, joissa depersonalisaatiotyyppiset muuntuneet tajunnantilat ovat egosyntonisia, toivottavia tiloja[23].

Edelläoleva saattaa luoda illuusion että kaikki, tai ainakin hoitoa vaatimattomat "puhtaat" depersonalisaatiot olisivat mahdollisia portteja maailmanmenon herkistyneeseen kuunteluun. Näin ei tietenkään ole, vaan asia on paljon monimutkaisempi, joten sellaisetkin kouriintuntuvat asiat kuin aivokasvaimen mahdollisuudet on pidettävä mielessä - hyppäämättä silloinkaan yksinkertaisiin syy-seuraus-selityksiin ja kokemusten arvotuksiin. Jotkut löytävät fyysisten vammautumisten aiheuttamien vaikeidenkin dissosiatiivisten kriisien kautta ja ansiosta uuden tavan elää, josta heidän puheensa, toimintansa ja koko olemuksensa todistaa, joten niitä ei ole syytä huitaista syrjään pelkkinä vaikeiden muistojen traumaattisen torjunnan ilmauksina. Psykoottistenkaan ilmiöiden kokeminen ei ole aina merkki pelkästä patologiasta, sillä itsemurhavaarainen depressio, hallusinaatiot ja sekavuustilat ovat usein olleet osana jopa suurten pyhimysten ja uskonnollisten merkkihahmojen "läpimurto"kokemuksia.[24]

Matka tänne jonnekin

Milloin viisauden, milloin hulluuden tielle ovat monet lähteneet tuijottamalla oman peilikuvansa silmiin sen kysymyksen kaikuessa mielessä, jonka jokainen on ainakin joskus itselleen tehnyt, ja joka edelleen on lukemattomien meditaatiosuuntausten keskusaihe: "Kuka minä olen?" Vastaus on peittynyt elämämme ihmissuhdenäytelmissä varjoksi lukemattomien roolihahmojemme; dramatis personæ, taakse luullessamme kantamaamme näyttelijän naamiota; persona, tuota sosiaalista hyväksyntää kaipaavaa konstruktiotamme omaksi itseksemme. Niinkin viattomalta vaikuttava sanamuoto kuin vaikkapa "olen psykoterapeutti" tai "me psykiatrit", saattaa omalta pieneltä osaltaan kertoa surullista tarinaa nimineulamme kiinnittymisestä virkatakkimme lisäksi myös sieluumme. Shakespearen Macbethin näyttämön lavalla keikkuvan näyttelijärukkamme[25] naamion poisto paljastaa todelliset, yksilölliset kasvomme; de‑personamme aiheuttaen todellistumisen kasvukipuja, milloin vaikeampia, milloin rauhallisemmin kokonaisolemukseen niveltyviä.

Depersonalisaatio on vain yksi sille matkalle johtavista porteista, joiden kautta kuljetaan, joko tarkoituksella tai vastentahtoisesti elämän sinkoamana, sinne mistä unet, myytit, taiteet ja uskonnot saavat elinvoimansa. Eli tänne, takaisin tähän maailmaan, jonka loputon rikkaus ei ole salattu keneltäkään, joka sitä hiljaa kuuntelee. Eksytysten poluilta johtavat tänne lukemattomat muutkin tiet, lyhemmät ja pidemmät, vaikeat ja vaarallisetkin, niin sattumien johdatukset kuin massatodellisuuksien verkoista irti pyristelevien etsijöiden aavistukset ja ponnistukset, jokaisessa kulttuurissa, jokaisella aikakaudella.

Markku Siivola

psykiatrian erikoislääkäri  

 3.8.2004