Pois

Elämänkatsomukseni toteuttaminen käytännössä

Sisällysluettelo

Kysymyslista

Alustuspuheenvuoro

Elämänkatsomukseni synty

Merkittävimmät vaikuttajani

Elämänkatsomukseni on salatietoa

Entä käytäntö?


Elämänkatsomukseni toteuttaminen käytännössä - kysymyslista

Koetamme tavoittaa henkilökohtaisen ja yksilökeskeisen näkökulman. Siksi aiheena on elämänkatsomus eikä maailmankuva tai maailmankatsomus. Nykyaikana on mahdollista saada valtavia määriä tietoa kaikenlaisista aatesuunnista, mutta harvoin kuulemme siitä, miten niitä sovelletaan itsekunkin arjen aherruksessa. Mieti omalta osaltasi vaikkapa alla esitettyjä näkökulmia. Niiden punainen lanka on yksilön henkilökohtainen elämä, ei yleinen teoria.

Kehityshistoria

Miten, koska ja keneltä omaksuin elämänkatsomukseni? Vanhemmiltani, ystäviltäni, kirjoista, omista kokemuksistani? Milloin omaksuin sen; jo lapsena, murrosikäisenä, vasta aikuisena? Onko elämänkatsomukseni mahdollisesti muuttunut aivan toiseksi elämäni myötä? Minkä vuoksi, minkä tapahtumien johdosta niin on käynyt?

Ulkopuolisten ainesten määrä

Onko elämänkatsomukseni jonkin tunnetun aatesuunnan mukainen tai lähellä sitä? Miten oma katsomukseni eroaa siitä? Miksi se eroaa? Kuinka paljon elämänkatsomuksessani on täysin omia aineksiani, vai missä määrin se on jokin näkemys, jota opiskelen joidenkin ihmisten, kirjojen tai harjoitusten avulla?

Todisteet

Miten todennan elämänkatsomukseni? Miten voin varmistua siitä, että se on mahdollisimman oikea? Perustanko todisteeni intuitioon, analyysiin vai tuntemuksiin? Voiko elämänkatsomukseni oikeellisuutta päätellä sen ulkoisista tuloksista esim. muiden ihmisten kommenttien tai muun reagoinnin perusteella? Hedelmistään puu tunnetaan, mutta mitä ovat nämä hedelmät?

Sisäistä vai ulkoista?

Miten elämänkatsomukseni ilmenee omassa elämässäni? Onko se sisäinen asenne, vai liittyykö siihen olennaisesti myös ulkoista toimintaa? Näkyykö se ihmissuhteissani? Miten muut havaitsevat sen? Vaikuttaako se perheeni, sukulaisteni, tuttavieni, työtovereitteni elämään, työni sisältöön?

Kertomisen seuraukset

Onko elämänkatsomukseni niin sisäinen ja yksilökohtainen ettei sitä voi tai ehkä ei edes saa levittää muille? Vahingoittaisiko sen sisältämä tieto joitakin ihmisiä? Pitäisikö elämänkatsomustani levittää laajemmaltikin? Jos pitäisi, minkä vuoksi? Mitä hyötyä tai mitä merkitystä siitä toisille olisi? Mitä keinoja voin käyttää siitä kertomiseen: riittävätkö siihen sanat, vai onko sen ydin niin vaikeasti ilmaistavissa, että on yleensä viisainta vaieta siitä?

Elämänkatsomukseni ja elämäni erot

Kuinka paljon omat ajatukseni ja tekoni poikkeavat elämänkatsomuksestani? Miellänkö oman elämänkatsomukseni ihanteeksi, jota en ehkä kaikin ajoin voi noudattaa, turhaudunko silloin siitä? Olenko kertonut siitä joskus ehkä taitamattomasti muita hermostuttaen, ja vasta vähitellen oppinut puhumaan siitä oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikeille henkilöille? Mitä hyvää tai pahaa elämänkatsomukseni voi saada aikaan muissa tai itsessäni? Käytännön esimerkkejä tilanteista, joissa elämänkatsomukseni vaikutus on ollut merkittävä itselleni tai toisille?

Markku Siivola, 1993


Elämänkatsomukseni toteuttaminen käytännössä

Alustuspuheenvuoro Suomen Parapsykologisen Tutkimusseuran kokouksessa 11.5.1993:

En puhu niistä moraalisista ja eettisistä ihanteista jotka yrittävät määritellä hyvän elämän, ja joita usein kutsutaan elämänkatsomukseksi. Ne ovat arvokkaita kysymyksiä, mutta oma elämänkatsomukseni on jotain muuta. En puhu myöskään maailmankatsomuksestani, joka ei ole niin yksilökohtainen, vaan pinnallisempi, aikaan, paikkaan, koulutukseeni ja persoonani rakenteeseen sidottu ajattelu- ja tuntemistapa. Elämänkatsomukseni on ajattelun ja tunne-elämän tuolla puolen.

Elämänkatsomukseni synty

Elämänkatsomukseni on pysynyt samana läpi koko elämäni, mutta pienempänä en siitä vielä tiennyt, vaan ulkoisen maailman meteli oli vielä liian vahva, ja peitti oman sisäisen luontoni äänen. Oliko elämänkatsomukseni geeniperintöä vai jotain muuta, sitä en tiedä. Vanhemmiltani en sitä kuitenkaan saanut.

Muistan kouluajoiltani erään tyyppitilanteen, jossa elämänkatsomukseni jo antoi merkkejä itsestään: Olisin aina halunnut kirjoittaa suomenkielen ainekirjoitustunneilla uskonnollisista aiheista, mutta tunsin itseni niin kyvyttömäksi, etten muistaakseni kirjoittanut niistä kertaakaan, vaan aina vain luonnontieteistä, sen aikaisesta suuresta harrastuksestani.

Toinen sellainen koulutilanne oli matematiikan tunnit. Minusta tuntui että muut osasivat sitä paremmin kuin minä, ja tottahan se olikin, sillä matematiikat olivat minulle ehdottomasti vaikeimmat kaikista kouluaineista. Kyselin itseltäni miksi sinänsä selvät laskut laskettiin juuri niin, enkä aavistanut vielä silloin että juuri tuo kysymykseni oli elämänkatsomukseni olennainen osa: mikä on syyn syy aina alkusyyhyn saakka ja senkin tuolle puolen? Kuten Aleksis Kivi Nummisuutareissa:

 

Kanttori: Sanopa minulle mistä on maailma luotu? Esko: Se on niinkuin Hannuksen ruoto-ukko sanoi, savenpalasta vaan ei tyhjästä. Kanttori: No mistä on sitten tämä savenpala luotu? Esko: No ei sentään nyt niin pitkälle mennä, eikä sitä taida tietää pispat eikä kirjanpainajat

 

Koko elämäni ratkaisevin murrosvaihe sattui vähän päälle kaksikymppisenä puolenyön maissa omassa huoneessani lukiessani Jiddu Krishnamurtin kirjaa. En silloin vielä tiennyt mikä se mies oli, mutta hänen tekstinsä vaikutti kiinnostavalta. Yhden kirjan olin jo ennättänyt lukea, toinen oli menossa. Niinä vuosina Krishnamurti tapasi usein vastata totuudesta, rakkaudesta ynnä kaikesta muusta tärkeästä kyseleville: "Jo kysymällä tuota osoitatte, että ette haluakaan tietää". Minua tuo vastaus ärsytti, kun tunsin, että jotain enemmän tuo mies kuitenkin tietää.

 

Kunnes taas kerran tulin tuon saman lauseen kohdalle. Silloin murtui ajatteluni hirmuvalta. Muutamassa sekunnissa vyöryi vihdoin päivätajuntaani se, jonka olin niin kauan jo aavistanut, mutta johon ajatteluni ei ollut vielä löytänyt yhteyttä. Silloin tajusin, ettei Krishnamurtista eikä kenestäkään muusta ollut hyötyä etsinnässäni. Tajusin yhden väittävän yhtä, toisen toista, loputtomasti, enkä koskaan voi löytää pitävää perustaa arvioida kuka on oikeassa kuka väärässä. Ajatteluni oli kiertänyt kehän umpeen ja ymmärsin ettei se koskaan tule pääsemään itsensä ulkopuolelle. Olin kyllä tiennyt sen mutta en ollut halunnut tietää, sillä se vastaus johti yksinäiselle tielle ilman auktoriteetteja ja suuntaviittoja. Tajusin että kysymällä olin todellakin osoittanut etten ollut halunnutkaan tietää! Tajusin silloin, etten koskaan ollut totuutta etsinytkään, vaan juossut sitä vain karkuun.

Tuon vapautumisen hetken merkityksestä ei ole näiden 27 vuoden jälkeenkään mitään kadonnut.

Seuraavat kuukaudet olin erityisen rasittava ympäristölleni, sillä vaikka routa oli sulanut, oli kylvötyö vielä edessä. Halusin kertoa kaikille elämäni suurimmasta löydöstä, joka oli ollut liian yksinkertainen minun aikaisemmin huomata. Mutta en osannut ottaa huomioon muiden erilaisuutta, ja niin jouduin turhiin väittelyihin kerran toisensa jälkeen kun en vieläkään tahtonut uskoa, että meillä kaikilla on oma tiemme, eikä minun tieni ole eikä voi olla kenenkään muun tie. Enkä usko sitä riittävästi aina vieläkään, valitettavasti.

Merkittävimmät vaikuttajani

Tuon käännekohtani aikoihin löysin elämäni merkittävimmän ihmisen, joka kirkkaan näkemyksensä kautta selvensi omia hämäriä tuntojani henkisestä maailmasta ja lievitti kipeitä yhteentörmäyksiäni näkyvän maailman kanssa. Hän oli ensimmäinen - ja viimeinen - ihminen joka ymmärsi elämänkatsomukseni pohjaan asti. Hän oli Suomen Parapsykologisen Tutkimusseuran vanha sihteeri Orvo Raippamaa, jonka ennätin tuntea toistakymmentä vuotta ennenkuin hän jätti tämän maailman vuonna 1977. Paljolti juuri hänen henkisen perintönsä vuoksi olen täällä paraseurassa tänä iltana.

Kirjallisuudessa on syvimmät tuntoni ilmaissut parhaiten gurutroikka Jiddu Krishnamurti, Sri Nisargadatta Maharaj (Valvetilasi on unta. Transkirja 1989) ja Ramana Maharshi (Arthur Osborne: Ramana Maharshin opetuksia, Tammi 1980).

Elämänkatsomukseni on salatietoa

Käännekohtani muutti tunnetun tuntemattomaksi. Havaitsin maailman ja itseni olevan yhtä, kummatkin täysin saman asian eri puolia, ja kummatkin tuntemattomia. Objektiivista maailmaa ei ole, ei myöskään subjektiivista. -- Tämä saattaa ensikuulemalta kuulostaa järjettömältä, hämärältä ja monimutkaiselta, mutta tuo jako on keinotekoinen, ja tuntuu todelta vain niin kauan kuin kuvittelemme todellisuuden olevan vain sitä mitä päivätajuntamme havainnoi. Mitään yhtä yksinkertaista en kuitenkaan tiedä, ja ihmettelen, kuinka olen niinkin kauan voinut pitää kiinni tuosta järjettömästä ja monimutkaisesta ja sekavasta rakennelmasta; sellaisesta että olisi joku minä, joku subjekti, joka katsoo objektiivista maailmaa, jonka kaikki muutkin näkisivät samalla tavalla. Etsimiseni lakkasi, sillä mysteeri on aina täällä ja nyt, ja tavallinen arkipäivä on sitä, eikä mitään erityisihmeitä enää tarvita. Vasta silloin minulle avautui kouluaikoinani minulle vielä käsittämättömäksi jäänyt Zen-runo:

Ken ei tunne Zeniä
sille vuoret ovat vuoria
ja joet jokia
Ken tuntee vähän Zeniä
sille vuoret eivät ole vuoria
eivätkä joet jokia
Ken tuntee Zenin kokonaan
sille vuoret ovat vuoria ja joet jokia

 

Tai oman runoni sanoin:

Ensin
en tiennyt etten tiedä
 
sitten
tiesin etten tiedä
 
nyt
en tiedä tiedänkö etten tiedä

 

Elämänkatsomukseni on varsinainen tuntematon itseni. Se on elämän sataprosenttinen mysteeri, kaikessa oleva, ja siksi sitä ei tarvitse minkään suunnan kirkoista tai paraseuroista etsiä. Se on salatietoa, jolla ei ole mitään tekemistä minkään mysteeriopin salailevan tiedon kanssa. Salatieteilijä olen vain pakosta, sillä mistään muusta en niin kernaasti haluaisi kertoa kuin siitä, joka on ilmeisintä, ja juuri siitä kertominen on täysin mahdotonta. Kuten Walt Whitman kirjoittaa:
 

Vannon tietäväni mikä on parempaa kuin parhaasta puhuminen,
tietysti se, että jättää puhumatta parhaasta.
Kun ryhdyn puhumaan parhaasta, huomaan etten pysty siihen,
kieleni kannat herpoavat,
keuhkojeni palkeet tukahtuvat,
minä mykistyn.
Parhainta maailmassa ei voi mitenkään selittää, kaikki
ja mikä tahansa on parasta,
se ei ole sitä mitä aavistelet, vaan helpompaa, huokeampaa,
läheisempää

 

Se on elämän välitöntä havainnointia, johon ei pääse minkään päättelyn kautta. Päättely voi kyllä osoittaa itsensä voimattomaksi, mutta tuntematonta se ei avaa. Talon voi kyllä siivota, mutta tuulta ei voi kutsua sisään. Salatieto on tietoa, jota kaikkein vähimmin voidaan salata, koska se on kaikkialla ja kaikki. Vain järjelle on salatietoa olemassa, ei ymmärrykselle. Salatiedon avoimuus on liian yksinkertaista, ajattomuudessaan liian välitöntä aikaan sidotun järjen käsittää. Niinpä en käsitä sitä itsekään. Se on tullut jostakin mitä en tiedä. Se on eräs muuttuva tila, jonka mitään muotoa ei voi sanoa oikeaksi tai vääräksi. Mutta se on todellisinta kaikesta - nyt tällä hetkellä. Minulta puuttuvat todisteet, ja saatan huomenna herätä ymmärtäen eilisen harhan. Näin on tapahtunut monasti ennenkin, miksi se ei voisi tapahtua vieläkin?

Elämänkatsomukseni on tämä tuntemattomuus; julkinen salatieto, jota kukaan ei voi käsittää, ja silti jokin meissä kaikissa tietää ja näkee tämän kaiken tuomitsematta, puolustelematta, vertailematta. Siinä ei ole mitään näyttämistä kenellekään. - Kuten Sri Nisargadatta Maharaj sen ilmaisee (Valvetilasi on unta. Transkirja 1989):

Täydellisen peilin luonteeseen kuuluu, että ette voi nähdä sitä. Sen, minkä voitte nähdä, täytyy olla tahra.

Entä käytäntö?

Elämänkatsomukseni ei velvoita mihinkään sääntöihin, ei edes hyvyyteen, ymmärrykseen eikä rakkauteen. Eikä niiden vastakohtiin. Elämänkatsomukseni ei sisällä etiikkaa tai moraalia. Tai niiden vastakohtia. Vaikka persoonallisuudessani on heikkoja ja kipeitä kohtia, ei sidonnaisesta käyttäytymisestäni voi päätellä elämänkatsomustani. Siitä voi päätellä vain maailmankuvani, joka on sidonnainen psykofysiikkaani niinkuin päivätajuntanikin.

Elämänkatsomukseni kaltaisen katsomuksen omaava ihminen voi käyttäytyä millä tavalla tahansa. Hän syö kasviksia tai lihaa, juo viinaa tai terveysteetä, toimii tai ei toimi yhteiskunnallisesti. Häntä ei voi arvioida hänen persoonallisuutensa kehittyneisyydestä tai hänen mielenterveytensä asteesta, sillä sekin on ulkoinen muoto, jolla ei ole sisäisen yksilöllisyytemme totuuden kanssa tekemistä. Se voi kyllä palvella yksilöllisyyttämme - enemmän tai vähemmän. Samaan asiaan törmännyt ihminen kuin minä muistuttaa minua vähiten, sillä hän on silloin sitä mitä hän itse on. - Sri Nisargadatta Maharaj:

M: Pakottava tarve ja näkymätön vaikutin ovat tärkeitä, ei se muoto jonka ne saavat. Mikä tahansa, kunhan sen tekee oman todellisen itsensä löytämiseksi, vie varmasti perille itseen.

K: Eikö uskoa keinojen tehokkuuteen tarvita?

M: Ei tarvita uskoa, joka on vain tulosten toivomista. Toiminta on tässä tärkeintä. Se minkä teette totuuden tähden, vie teidät totuuteen. Olkaa vain vakava ja rehellinen. Muoto, jonka se saa, ei ole tärkeä.

Elämänkatsomukseni voi kuitenkin ilmetä muille, mutta ei käyttäytymisen vaan intuition tasolla. Niinpä se ei joillekin ihmisille näy yhtään mistään, vaan olen heille vain se minkä he uskovat minun olevan kaikkine ulkoisine tunnusmerkkeineni kuten ikä, sukupuoli, koulutus, virka, harrastukset, tapa puhua, tapa vaieta, tapa rakastaa ja vihata. Niinpä on elämänkatsomuksellani ollut merkitystä vain niille, joiden järki pitää aistimaailmaa vielä todellisena, mutta aavistus sanoo jo toista.

Itselleni elämänkatsomukseni ilmenee käsittämättömän intuitiivisen aavistuksen mukaan toimimisena - silloin kun sitä kuuntelen. Se näkyy käyttäytymisessäni pidättäytymisenä johtopäätösten teosta siitä mikä muille olisi parasta, ja minkä mukaan heidän tulisi elää. Se on sallivuutta ja kuuntelua - tiettyyn rajaan saakka! Sallivuus ja toisten kuuntelu ideologiaksi korotettuina muodostuvat ihanteiksi joka ei toimi lihallisessa elämässä. -- Työhöni kuuluu riistää pakolla päätäntävalta ihmisiltä, joiden katson olevan edesvastuuttomassa psyykkisessä tilassa. Heidän mielestään olen poliisi ja vanginvartija. Jotkut ihmiset osuvat heikkoihin kohtiini saaden minut suuttumaan olemattomista syistä. Sallivuus ei aina toimi tässä elämässä - eri syistä.

Elämänkatsomukseni tekee työni ihmisten psyykkisten ongelmien parissa tietyssä mielessä helpoksi, koska minun ei tarvitse yrittää ymmärtää ihmistä minkään psykiatrisen tai psykologisen teorian avulla. Minun ei tarvitse edes ponnistella ymmärtääkseni, sillä ponnistelu päinvastoin hävittää ymmärryksen. -- Tarvitsen siitä huolimatta eri teorioiden kehittämiä tekniikoita ja ajattelumalleja saadakseni myös toisille välitettävissä olevaa tietoa. Ja se tarvitsee ponnistelua. -- Näin Walt Whitman:

Eläköön positiivinen tiede! menestyköön eksaktit totuudet.
....
Hyvät herrat! kunnia ennen muita juuri teille!
totuutenne ovat käyttökelpoisia, joskaan eivät minun asuntojani,
minä vain kuljen niiden kautta oman asuntoni esipihaan.

***

Elämänkatsomukseni on aina ollut ihmiskunnan yhteistä omaisuutta kautta vuosituhanten ja kulttuureiden. Mikään uskon tai tiedon suunta voi sitä omia. Eräs elämänkatsomukseni tulkeista on aina ollut Walt Whitman, joka ilmaisee elämänkatsomukseni toteuttamisen muun muassa seuraavissa komeissa säkeissään:

Olen päättymättömällä matkalla, (nyt kuulkaa kaikki!)
Tuntomerkkini on sateenpitävä takki, vankat kengät ja metsästä taitettu sauva,
kukaan ystävistäni ei lorvaile virkatuolillani,
minulla ei ole virkaa, en tunnusta mitään kirkkoa, filosofiaa,
en johdata ihmisiä päivällispöytään, kirjastoon, pörssiin,
mutta johdatan jokaisen teistä, miehen ja naisen, kukkulalle,
kiertäen vasemman käteni vyötäisillenne
ja osoittaen oikeallani maailman mantereita ja yhteistä tietä

Markku Siivola