Elanto ja Hardwick

Itkin kun lapsuudenkotini lähiön Pirkkolan Elanto lopetettiin, tuo pienelle olennolle kasvun ainekset läpi vuosikymmenien toimittanut elämänlähde. Neil Hardwick murehti rasismia, laajensi sen kaikkien maiden ongelmaksi, mutta Suomessa ei sitä vielä 60-luvulla ollut, näin todistivat Hardwickin opettamat lapset siihen aikaan, eihän silloin Suomessa ollutkaan selvästi merkittyjä reviirin uhkaajia.

Hardwick se kuitenkin oli, joka tunti sitten kulki Aleksin Elannon ohi muistojeni yhdistäessä nämä kaksi johonkin sellaiseen mikä aina liukuu tiukimmankin nyrkin sormien välistä karkuun, eikä Hardwickaan etsinyt Timbuktusta kuin kotiaan, ainoaa paikkaa jossa hän on tarpeellinen - kenen mittapuulla? Siinä hän nyt kuitenkin kulki, ja miksi juuri nyt, kun vasta muutama tunti sitten olin lueskellut häntä ja hänestä ja katsonut hänen kuvaansa niin tarkasti kuin ei koskaan ennen. Siinä hänet ensi kerran näin, muovikassinsa kanssa melkein minuun törmäten, saavuttamattomissa kuten tuo menneisyyden Aleksin Elanto, nyt jokin Kluuvin kauppakeskus, jossa vaeltelee tuntematon nuori väki, kauemmas ajan taa tuntemattomuuteen erilaisena sukupolvien kiilan näkymättömässä varjossa, erilaiset vuodet ja vuosikymmenet syöpyneinä luihin, ajatusten ytimiin, kaikkialle kulttuurimuutosten hitaissa mainingeissa vasta kohtaamassa elämäänsä muualta hankitussa kuoressaan, joka ei oikein sovi sielun päälle, joka hälvenee ympäriltä sekin kuten äidin kohtu auetessaan meidät elämään, johon vuosikymmenien ura leikkaa oman ainutkertaisen suuntansa.

Oliko se sattuma, merkitysyhteys, ja mitä on sattuma, voiko olla niin tiukkaa lakia joka on täydellisesti lakia vailla. Mikä vapaus! Heijastin hänen vanhentuneisiin kasvoihinsa, väsyneeseen kävelyynsä, loittonevaan kaljuunsa omaa yksinäisyyttäni, näin hänen haastatteluissaan omaa vierauttani voimatta sitä hänestä erottaa.

Kävely kivistävin jaloin läpi Esplanadin, partaisen miehen heijastuma jäätelökojun likaisesta lasista, Mantan leijonien suihkukaivon reunalla jäätelö kädessä ihmisten kulkiessa ohi kaipauksen ja torjunnan tasapainottelun ilmein, jokainen ainut­kertaisessa kentässään, elämän voiman ainutkertaiset väreilyt kasvojen pinnalla, eleissä, kaikissa, omissa kuplissaan, jonka näkymättömään kalvoon kuolivat heidän katseensa ennen saapumistaan toisen silmiin, tuntemattomuuden rajalle, menneisyys ja tulevaisuus nykyhetken peittona.  Tämä meihin niitattu universaalirasismi, erilaisuuden yksinäisyyden ja pelon kosminen kuorolaulu!

Ei ketään tosiyksinäistä, seurustelevatko ajatustensa kanssa? Ei ketään hiljaista sielua lämpimän iltapäivän tyhjenevällä torilla sataman laidalla ja taivaan alla tätä katsomassa - ja kuitenkin on joku, joka kaikesta tästä tietää ja tätä kirjoittaa.

16.8.98